Powered By Blogger

lauantai 6. toukokuuta 2017

Juha Mannerkorpi: Avain & Viilut

Juha Mannerkorpi (1915 – 1980) kirjoitti vuonna 1955 julkaistun monologin nimeltä Avain sekä vuona 1966 esitetyn kuunnelman Viilut. Nämä molemmat pienet teokset sisältyvät vuonna 1967 julkaistuun kirjaseen, jonka nimenä on Avain – Viilut. Ostin kirjasen jyväskyläläisestä Antikvariaatti Päijänteestä kahdeksalla eurolla.

Avain, alaotsikoltaan Luulevaisen Sydämen Yksinpuhelu, on monologi, jonka puhelee Johannes Pontto, kielenkääntäjä, jonka erityisalaksi ovat muodostuneet salapoliisiromaanit. Pontto viettää 50-vuotissyntymäpäiväänsä. Hän on laittanut lehteen ilmoituksen juhlapäivästään ja varannut kotiinsa jonkin verran tarjottavaa: nakkeja, perunasalaattia, viinaa. Hän odottaa näkevänsä, ketkä oikein ovat hänen ystäviään, ketkä tulevat häntä onnittelemaan. Mutta kello lähenee yhdeksää, kerrostalon alaovi suljetaan pian – eikä ketään ole vielä ilmaantunut. Lopulta Ponton on todettava, ettei kukaan saavu hänen luokseen. Tämän lannistavan toteamuksen lisäksi hän huomaa avaimensa kadonneen. Epäluuloinen mieli alkaa kehitellä teorioja salaliitoista. Yhtä paljon lohdukseen kuin harmikseenkin Pontto alkaa käydä keskusteluja vieraitten kanssa, jotka eivät ilmaantuneetkaan. Keskustelut polveilevat ympäriinsä, Pontto avaa itsensä lukijalle ilman avainta, mutta pääseekö lukijakaan sisään? Teoksen lopussa Pontto huutaa ikkunastaan Eliasta ja tajuaa sen itsekin, toteaa: ”Katso, hän huutaa Eliasta.” Minulla meni hetki aikaa, kun piti muistutella, että kenenkäs sitä Raamatussa luullaankaan kutsuvan Eliasta? Sitten muistin, että Jeesushan se ristillään huutaa: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani!”

Onko kyseessä siis hengellinen pohdiskelu? No, sitähän voi pohdiskella. Mitä hengellisyys on? Ja näin poispäin. Vaikka Pontto lopussa huutaa Eliasta, ei Ponton isä esiinny hänen yksinpuhelussaan. Vai esiintyykö? Ovatko kaikki miesvieraat, jotka eivät tulleet, Ponton isähahmoja? Onko tämä liian syvällistä? Äiti kyllä mainitaan. Äiti ottaa avaimen ja antaa sen äidilleen, joka taas antaa sen äidilleen jne. Pikku-Johannes saa äidiltä piiskaa, kun läträä lätäkössä. Hänen palikoista kokoamansa torni sortuu kerran toisensa jälkeen. Johannes rakentaa tornia nähdäkseen Jumalan taivaassaan. Onko Jumala isä? Yläkerran naapuri soittaa pianolla Ukko-Nooaa... Johannes on yksinäinen ihminen. Norsunluutornissaan hän näpertelee teosta, jonka nimeksi tulisi Yritys eräiden inhimillisiä suhteita koskevien peruskäsitteiden yksiymmärteiseksi määrittelemiseksi. Siitä on valmiina tyhjä kansio ja hajanaisia lippusia. Löytääkö Johannes ymmärryksen? Aiheesta pieni katkelma:

Missä tarkoituksessa sellainen raastava, sellainen tukehduttava ymmärtämisen velvoitus? Ihminen ei ajan mittaan kuitenkaan voi sietää toista ihmistä muuten kuin rakastamalla häntä. Ja voiko rakastamaan oppia ymmärtämällä?

Viilut on kuunnelma, jossa viisikymppinen mies joutuu tohtoroinnin kohteeksi. Mies on napannut jonkun auton ja ajanut sen mäsäksi. Hän muistaa miten asfaltilla maatessaan näki tuulessa keltaisia lehtiä. Vähän kerrassaan hän muistaa yhtä sun toista muutakin. Hoitajalle ja lääkärille mies kertoo ammatikseen yksityinen. Hän esittää, ettei hänellä ole varsinaisesti mitään ammattia. Mies kuvailee tilannettaan seuraavassa katkelmassa:

Yksityinen niinkuin sanoin, ettekö käsitä, minulla ei ole ammattia, ei liioin taipumusta muuhun kuin olemaan se mikä olen, minulle naurettiin jo koulussa kun aloitin aineen lauseella ”Jokaisella täytyy olla jokin ammatti tai olotila”, hekään eivät käsittäneet että kukaan voisi elää pelkässä olotilassa.

Tästä tai jostain muusta johtuen lääkärin valvomana miehelle suoritetaan kokovartaloviilutus ja viilujen pesu taudinkuvan tai muun virheellisyyden määrittelemiseksi ja kenties korjaamiseksi. Tunnelma on vähintään surrealistinen tai absurdistinen. Kyllä tämän tekstinäkin voi lukea, mutta ehkä kokonaisuus toimisi parhaiten juuri kuunnelmana.

Kirjassa on 91 sivua ja lukaisin sen päivässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti