Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas

Kreetan kirjallisuuden suuri nimi Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) sai julkaistua vuonna 1946 Kreetan saarelle sijoittuvan romaaninsa, jonka kreikankielistä nimeä en ala tähän lisäämään. Kirjan suomensi ranskan kielestä Vappu Roos, suomennos ilmestyi vuonna 1954.

Kerro minulle, Zorbas on romaani johon voi suhtautua kahtalaisesti. Kansiliepeessä romaania nimitetään veijaritarinaksi ja siitäkin on kysymys. Toisaalta kirjan sivuilla pohdiskellaan filosofisia kysymyksiä elämän tarkoituksesta ja muusta mystillisestä, mutta silti niin ihmistä lähellä olevasta.

Myös kirjan päähenkilöitä on kaksi. Hekin edustavat kahta miestyyppiä: veijaria ja mietiskelijää. Kirjan kolmekymppinen minäkertoja, jonka nimeä ei jostain syystä kerrota, on hiljainen, itseensäsulkeutunut ajattelija ja kirjoittaja. Hän kirjoittaa kirjaa Budhasta. Budha on hänen ihanteensa ja ehkäpä myös demoninsa. Hänen palkollisensa, kuusikymppinen Alexis Zorbas on maanläheinen kansanmies, joka nauttii elämästä tässä hetkessä. Hän ei murehdi menneitä, eikä kanna liikoja huolia tulevasta. Minäkertoja, jota Zorbas nimittää isännäksi, kuuntelee mielellään Zorbaksen rehevää tarinointia, hänen lauluaan ja kreikkalaisen kielisoittimen, santourin soittoa. Zorbas on nähnyt maailmaa, tehnyt monenlaisia töitä, rakastanut monia naisia ja tehnyt erinäisille vihollisille rumia juttuja. Hänen isäntänsä on lähinnä tutkinut elämää kirjojen kautta.

Istuin yksin hiipuvan hiilloksen ääressä ja pohdiskelin Zorbasin puheita – niissä oli paljon mielekkyyttä ja niistä uhosi lämpimän mullan tuoksu. Ne tuntuivat nousseen hänen sisimmästään ja niissä viipyi vielä ihmisen lämpö. Omat sanani olivat paperia, ne lähtivät päästäni ja niitä kostutti vain siellä täällä jokin veripisara, ja jos niillä oli jotakin arvoa, niin juuri tuo veripisara sen aiheutti.

Päähenkilöitten keskinäisestä erilaisuudesta minulle tuli mieleen taannoin tavailemani Friedrich Schillerin runoestetiikka, jonka mukaan runoilijat on jaettavissa kahteen leiriin: naiiveihin ja sentimentaalisiin. Vaikka tämän romaanin hahmot eivät varsinaisesti runoilijoita olekaan, tuntuu tämä jaottelu suunnilleen sopivan heihinkin. Zorbas on selvästikin schilleriläisittäin naiivi, tiukasti jalat maassa elävä kansanmies, joka muodostaa mielipiteensä ilman järjen vääristelevää väliintuloa. Hänen nuori isäntänsä sen sijaan on schilleriläisittäin sentimentaalinen, ajatusleikkien mestari. Vaikka hän tunnistaa Zorbaksen luonnollisuuden voiman, joka lyö laudalta hänen ajatustyönsä tulokset, hän ei kykene kokonaan muuttamaan sisäistä rakennettaan ja luonteenlaatuaan, jota leimaavat järjen käyttö ja varovaisuus. Zorbas kuitenkin pitää isännästään. Ehkä hän näkee nuoressa miehessä oman poikansa, ehkä jonkun itseään viisaamman, joka kykenee huomaamaan myös Zorbaksen arvon. Tässä mielessä romaani on ystävyyden kuvaus.

Pelkkää ystävyyttä ja sopusointua kirja ei sisällä. Kipakka välimerellinen luonne pääsee paikoitellen valitettavan hurjana esiin. Voimakkailla tapahtumilla ja heikommille naureskeluilla on kirjailija ilmeisesti pyrkinyt kuvaamaan elämän nurjia puolia. Minulle sävyt ovat siltä osin turhan räikeitä. Koska olen lähdössä Kreetalle juhannuksen seutuun, haluan liittää tähän vielä aiheeseen liittyvän lainauksen kirjan tekstistä:

Ovelle ilmestyi nuori, paljasjalkainen poika, jolla oli takkuinen tukka ja suuret, tuijottavat silmät. Juuri sellaisina ikonimaalarit kuvaavat Johannes Kastajan silmiä, nälän ja rukoilemisen luonnottoman suuriksi laajentamina.

– Terve, Mimithos! huusivat jotkut nauraen.

Jokaisella kylällä on vaaraton hullunsa, ja jollei sellaista ole, sellainen tehdään ajan kuluksi. Mimithos oli tämän kylän hullu.

Kirjassa on 285 sivua, teksti on aika pientä piperrystä. Kirjan parissa vierähti minulta viikko. Ai niin! Piti vielä lisätä tähän, että Villasukka kirjahyllyssä -blogista löytyy myös kirjoitus tästä kirjasta ja siellä on myös linkkejä muihin kyseistä romaania käsitteleviin blogiteksteihin.

Nikos Kazantzakis: Askeesi

Kreetalla syntynyt Nikos Kazantzakis (1883 – 1957) kirjoitti vuosina 1922 – 1923 mystillis-filosofisen teoksen, joka julkaistiin aluksi nimellä Salvatores Dei ja joka sai vuonna 1945 hieman muunneltuna nimekseen Askeesi. Kirjan suomensi Sirkka Saksa vuonna 1997. Suomentajan esipuhe löytyy kirjan alusta.

Askeesi on Kazantzakisin ponnistus oman uskonnollisen, mystillisen tiensä löytämiseksi. Askeesi alkaa esipuheella, jossa Kazantzakis kuvaa elämää lyhyenä vaelluksena valossa kahden kuilun välissä, kohdun ja haudan. Aine, josta elämän fyysinen olemus koostuu, on matkalla alaspäin, kun taas henki virtaa ylöspäin. Näitten kahden virtauksen kohdatessa syntyy elämä. Karkeasti pelkistettynä Kazantzakisin mielestä ihmisen ja kaiken elollisen tehtävä on auttaa henkeä sen matkalla kohti uusia korkeuksia, kehittymisen polulla.

Askeesin Jumala, Akritas, rajoilla taistelija, ei ole kristinuskon eikä minkään muunkaan uskonnon jumala. Ajatuksena on, että kaiken elämän tarkoituksena on auttaa Jumalaa, joka asuu siemenenä kaikessa elollisessa. Maanviljelijän on viljeltävä maata parhaan kykynsä mukaan, soturin on surmattava vihollisiaan, ajattelijan on tapettava ajatuksia ja synnytettävä uusia, naisen tehtävä on rakastaa ja toimia uuden elämän synnyttäjänä. Ihmisen on pyrittävä täyttämään mahdollisimman hyvin se osa, joka hänellä on elämässä. Kaikki elävä: kasvit, eläimet ja ihmiset, ovat osa sukupolvien ketjua ja jokaisessa elollisessa on ennen häntä eläneen elollisen jatkumon henki. Niinkuin ihminen (lue: ihmiskunta) on kehittynyt eläimestä ihmiseksi, siten tulee kaiken elävän pyrkiä kehittymään, jotta voisimme auttaa Jumalaa nousemaan yhä korkeammalle.

Luin tätä kirjaa lähinnä, koska jokin aika sitten tv:ssä esitetty, Kazantzakisin romaaniin perustuva elokuva Kerro minulle, Zorbas sisältää sen verran outoja näkemyksiä, että halusin jotenkin saada selvää mitä kirjailija niillä on tarkoittanut. Suomentaja Sirkka Saksa kertoo omassa esipuheessaan, että se mitä Kazantzakis kirjoitti Askeesin jälkeen olisi Askeesin teemoja selittävää. Pitää nyt sitten lukea se Zorbas ihan romaanina, että näkee itse selviääkö tätä kautta paljoakaan.

Toinen syy miksi Kreetan suuri kirjailija Kazantzakis kiinnostaa, on tulossa oleva Kreetan-matkani. Olin bongailevinani kirjasta kreetalaisia näkymiä. Ensimmäisenä tulevat tietenkin mieleen kuilut, joitten voi helposti kuvitella olevan Kreetan rotkoihin viittaava mielikuva. Lisäksi kirjassa mainitaan harmaana myrskyävä meri, jonka aaltojen yläpuolelle ihmisen on kohottauduttava nähdäkseen mihin suuntaan tulee edetä. Ihmisen työtä verrataan saareen, jonka kulma vajoaa mereen maanjäristyksessä.

Me jätämme oven auki synnille. Me emme tuki korviamme seireenien laululta. Emme sido itseämme pelosta minkään suuren aatteen mastoon emmekä jätä laivaa ja tuhoudu, kun kuuntelemme ja suutelemme seireenejä.

Ei, me sieppaamme seireenit ja heitämme heidät laivaan, jotta hekin purjehtisivat meidän kanssamme matkan jatkuessa. Tämä, toverit, on meidän uutta askeesiamme!

Jumala huutaa sydämessäni: Pelasta minut!

Jumala huutaa ihmisissä, eläimissä, kasveissa, aineessa: Pelasta minut!

Tietysti kreikkalainen kirjailija hakee kielikuvia myös Homerokselta. Sirkka Saksa mainitsee tärkeinä vaikuttajina myös Nietzschen, Buddhan ja Bergsonin. Kaiken kaikkiaan kirjan teksti on varsin runollista vyörytystä. Itselleni tulivat mieleen ainakin Rilken Duinon elegiat ja Octavio Pazin paljon myöhäisempi Aurinkokivi. Suunnilleen yhtä vähän kuin niistä jäi kerta lukemalla Askeesista käteen, mutta ehkäpä siitä joku siemen jäi kumminkin itämään.

Kirjassa on 77 sivua ja lueskelin sitä noin viikon.

Henry Miller: Marussin kolossi

Amerikkalainen kirjailija Henry Miller (1891 – 1980) vietti 1930-luvun Pariisissa. Alkupuolella vuotta 1939 hän päätti pitää lomaa kirjailijanelämästään ja matkusti Kreikkaan. Kreikassa, Korfun saarella majaili hänen kirjailijaystävänsä Lawrence Durrell vaimoineen. Durrellin kutsumana Miller aloitti matkan, joka havahdutti hänet katselemaan maailmaa uudella tavalla. Matkastaan Kreikkaan ja uuteen maailmankuvaansa Miller kirjoitti matkakertomuksen nimeltä The Colossus of Maroussi. Kirja julkaistiin vuonna 1941. Vuonna 1962 siitä julkaistiin Pentti Saarikosken laatima suomennos nimellä Marussin kolossi.

Marussi kolossi on paikoin ivallisen humoristinen, paikoin syvällisen pohdiskeleva, paikoin nyreän torjuva, paikoin avoimen ylistävä. Se ei sisällä informatiivisen toteavaa kuvausta Kreikasta, kirja on tekijänsä subjektiivinen näkemys kokemastaan, niistä tuntemuksista ja ajatuksista, joita vierailu antiikin alttareilla oli nostanut esiin. Miller tutustui mielenkiintoisiin ihmisiin, tuttavapiiriin lukeutui (vuonna 1963 Nobel-palkittu) runoilija George Seferis, jonka runoutta hän kirjassaan vuolaasti ylistää. (Pätkän tätä Millerin tekstiä lukee Pentti Saaritsa Ylen Elävän arkiston Seferistä käsittelevän, vuoden 1963 radio-ohjelman alussa.) Millerin kuvaus on paikoin hyvinkin runollisesti pulppuavaa. Vieläkin pulppuavampaa on kuvauksesta päätellen ollut kirjan ”nimihenkilön” puhe. Miller tutustutettiin armoitettuun kertojalahjakkuuteen nimeltä Katsimbalis. Hänen rönsyilevä, värikäs tarinaniskentänsä teki Milleriin suuren vaikutuksen.

Miller asui hotellissa Ateenassa, vieraili kahdesti Korfulla, kahdesti Peloponnesoksella, matkusti Kreetalle sekä käväisi Delfoissa. Kaikilla näillä paikoilla oli vaikutuksensa Milleriin. Korfu tuntui edustavan hänelle irtautumista kirjailijanelämästä, keskittymistä yksin olemiseen, lepoon, laiskotteluun. Hän ei kertomansa mukaan lukenut lainkaan sanomalehtiä Kreikassa oleskellessaan, vaikka maailmansota selvästikin oli syttymässä ja syttyi. Oleskelu Korfulla tuntui tyhjentävän hänet entisestä, niin että hän oli avoin uusille ajatuksille.

Peloponnesoksen niemimaalla Miller koki jotain sisäisesti dramaattista. Muinaisten kaupunkien rauniot: Epidauros, Mykene, Tiryns saivat hänet uskomaan, että antiikin jumalat todella astelivat maan päällä. Ajatus selkiytyy kirjan mittaan ja vaikuttaa johtavan ihmiskäsitykseen, jonka mukaan nykyihminen on harhautunut ajattelemaan liian monimutkaisesti ja tieteellisesti. Miller rikkoi oman sivistyneen minäkuvansa. Kirjan lopulla hän sanoo kokeneensa Agamemnonin haudalla jälleensyntymän.

Kreikka on jumalien koti; he ovat ehkä kuolleet mutta heidän läsnäolonsa tuntee yhä. Jumalat olivat ihmisen kokoisia: heidät oli luotu ihmisen hengestä.

– –

Jos ihmiset lakkaavat uskomasta että heistä eräänä päivänä tulee jumalia niin heistä varmasti tulee matoja.

Kreetan matkalla Miller sairastui. Hän sai turistiripulin. Hupailevat kuvaukset keskusteluista paikallisten henkilöitten kanssa viittaavat myös paikoin melko hillittömään puheripuliin.

Kreetalla Miller kävi rauniokaupungeissa: Knossoksessa, Gortinassa ja Faistoksessa. Knossoksessa Miller istui valtaistuimella ja ajatteli Etelä-Amerikan tuhoutuneita kulttuureja. Gortinassa hän luki laintauluja, kertomusta laeista, joita kukaan ei enää tottele. Faistoksessa hän koki taas voimakkaan tunne-elämyksen tuntiessaan olevansa korkealla kukkulalla lähellä taivasta, mutta niin kaukana siitä mitä on tuolla puolen. Lopulta Miller pakeni saarelta tavattuaan paikallisen prefektin, jonka sotilaallinen tarmokkuus pelästytti häntä.

Olin varmaankin juuri oikean ikäinen lukemaan tämän kirjan, siksi vahvasti Millerin tuntemukset ja muu oireilu viittaavat keski-iän kriisiin, kuten varmaan tämä bloginikin. Miller kertoo paikallisen väen nimittäneen häntä ”vanhaksi mieheksi”. Kreikan vierailunsa aikaan Miller oli 47-vuotias. Matkalla Delfoihin hän puhkesi äkkiä kyynelehtimään nähdessään kauniin, kirkkaassa valossa kylpevän tasangon.

Uni ja todellisuus synkronisoituivat pelottavalla tavalla, nuo kaksi maailmaa sulautuivat yhteen puhtaan valon maljassa ja me matkustajat riipuimme niinkuin tuntui maallisen elämän yläpuolella. Kaikki ajatukset päämäärästä menettivät merkityksensä; me riensimme pehmeästi yli aaltoilevan maan, olimme matkalla kohti puhtaan aistimuksen tyhjyyttä, ja eksyttävä uni oli äkkiä muuttunut eläväksi ja sietämättömän todelliseksi.

Surrealismin tunnelma lisääntyi, kun Delfoissa Miller innostui hulluttelemaan rotkon reunaa kulkevalla polulla, liukastui ja hänen matkakumppaninsa Katsimbalis pelasti hänet luisumasta rotkoon. Ateenan vierailun loppuvaiheessa Miller vieraili armenialaisen ennustajan luona, joka kertoi, että Miller ei koskaan kuolisi. Henry Miller palasi Yhdysvaltoihin vuoden 1940 alussa.

Kirjassa on 284 sivua ja luin sitä viitisen päivää.

Toim. Ilkka Kolehmainen – Vesa Tapio Valo: Kreeta Haapasalo – Ikoni ja ihminen

Kreeta Haapasalo (n. 1813 – 1893) oli torpparin vaimo Vetelistä, Keski-Pohjanmaalta. Hän tuli maankuuluksi kanteleensoittajana ja kansanlaulujen esittäjänä. Häneen yhdistetään laulu ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi”. Hänen arvellaan olleen se kanteletta soittava vaimo, jonka Aleksis Kivi mainitsee runossaan Anjanpelto.

Kaustisilla toimivan Kansanmusiikki-instituutin julkaisu 31 vuodelta 1990 on kunnianosoitus Kreeta Haapasalolle. Se on moniääninen ja monipuolinen kuvaus Kreeta Haapasalon vaativasta elämästä yhdentoista lapsen äitinä, omasta urasta taiteilijana ja hänen uraauurtavasta vaikutuksestaan suomenkielisen taiteenharrastuksen saralla.

Kirja koostuu eri kirjoittajien teksteistä, jotka kukin valottavat eri osa-alueita Kreeta Haapasalon elämäntyöstä. Alkuun on sijoitettu Heikki Laitisen kirjoitus Torpparinvaimo Greeta Haapasalon matkat kautta koko Suomen suuriruhtinaskunnan ja aina Pietariin ja Tukholmaan saakka. Laitinen on käynyt läpi sanomalehtikirjoitukset, joissa Kreeta Haapasalon esiintymisistä on kirjoitettu. Niistä sekä Haapasalon sanelemista muistelmista ja Perhonjokilaaksosta tavoittamastaan perimätiedosta hän on koostanut aikajärjestykseen selonteon Kreetan esiintymismatkoista ja niitten tapahtumista. Laitinen taustoittaa ja tulkitsee aineistoja niin että lukijalle avautuva kuva vaikuttaa rehdiltä ja todentuntuiselta. Samalla se jättää myös tilaa lukijan omille tulkinnoille. Laitisen kirjoituksen lopusta löytyy puhtaaksikirjoitettuna useampia lehtikirjoituksia Haapasalosta sekä ruotsiksi että suomeksi.

Tärkeänä tukijana Kreeta Haapasalon uralla näyttäisi toimineen Zachris Topelius, joka kirjoitti Haapasalosta useita artikkeleita Helsingfors Tidningar -sanomalehteen. Topeliuksen tuki avasi Haapasalolle ovia säätyläispiirien koteihin esittämään musiikkiaan. Haapasalo esiintyi myös markkinoitten aikaan maaseutukaupungeissa. Niinpä esim. Kuopion tammimarkkinoitten aikoihin ovat paikalliset sanomalehdet kirjoittaneet hänen esiintymisistään lämpimästi. Kreeta Haapasalo asuikin sitten jonkin aikaa Varkaudessa, jossa hän vuonna 1887 saneli elämäkertansa perinteenkerääjä Lilli Liliukselle. Samana vuonna Haapasalo antoi tyttärensä ja sisarentyttärensä kanssa konsertin Jyväskylässä järjestetyillä suomalaisilla laulu- ja soittojuhlilla.

Lilli Liliuksen talteenkirjaama Kreeta Haapasalon itsensä kertoma kuvaus elämästään löytyy kirjasta Laitisen kirjoituksen jälkeen. Haapasalo on kertonut elämästään valmistelematta, joten tarina poukkoilee ja siitä olisi paikoitellen vaikea saada selkoa ilman edellä mainittua Heikki Laitisen kirjoitusta. Haapasalon oma kuvaus tapahtuneesta antaa kuitenkin valtavasti lisätietoa pelkkiin lehtikirjoituksiin nähden, etenkin Kreetan tunnoista sen suhteen miltä tuntui olla samalla aikaa äiti ja kiertuemuusikko. Lisää tietoa saadaan Haapasalojen perheen elämästä sekä esiintymismatkoista ja niitten järjestelyistä.

Kreeta Haapasalo on tullut tunnetuksi myös maalaustaiteen kautta. Turussa asunut taidemaalari R. W. Ekman maalasi näet vuosina 1857 – 1869 useampia töitä, joitten keskushahmona on kannelta soittava Kreeta Haapasalo. Jukka Ervamaa kirjoittaa Ekmanin tauluista kertoen maalausten syntyhistoriasta ja niitten menestyksestä. Itse arvelin, että varmaan kaikki suomalaiset tunnistavat kyseiset maalaisidylliä huokuvat maalaukset, mutta sain huomata erehtyneeni, kuten myöhemmin kerron.

Arvid Liljelund (1844 – 1899) maalasi vuonna 1885 taulun ”Kreeta Haapasalo kotonaan kannelta soittamassa”, kun Haapasalo asui Varkaudessa. Liljelundin maalauksesta kertoo Marianne Koskimies-Envall.

Kirjan loppuun on sijoitettu Vesa Tapio Valon musiikkinäytelmä Kreeta Haapasalosta ”Seitsemän huivia Majatalo Matkustawaisen kodin (entisen Hotelli Universal-Gardenin) naulakossa”. Näytelmä on reipashenkinen repäisy Kreeta Haapasalon elämästä ja korostaa omalta osaltaan Haapasalon uran ja esimerkin arvoa mm. suomalaiselle naisasialiikkeelle. Se ottaa huumorillaan myös kantaa henkilöhistorian kirjoittamisen hankaluuksiin.

Halusin lukea Kreeta Haapasalosta, sillä olen kesällä lähdössä Kreetanmatkalle. Niinpä olikin mukava lukea, että Kreeta oli itsekin matkaillut aika tavalla – tosin pääosin kotimaassa. Kun kirjoitin hakukoneeseen nimen Kreeta, sain ensimmäisten vaihtoehtojen joukossa linkkejä erääseen Kreeta-nimiseen henkilöön liittyen. Myös Kreeta Haapasalo mainittiin, joten kokeilin Kuopion kirjaston sivuilta, mitä sieltä löytyisi. Yllätyin, kun heti kirjaston etusivulla oli uutinen, jonka mukaan Rauhalan ja Haapasalon kirjat olisivat varatuimpia. Paljastui, että kyseessä eivät kuitenkaan olleet virsirunoilija Niilo Rauhalan ja kansanmuusikko Kreeta Haapasalon kirjat vaan Pauliina Rauhalan ”Taivaslaulu” ja Ville Haapasalon varhaisista Venäjän vuosista kertova teos. Kirjan Kreeta Haapasalosta ilmoitettiin löytyvän musiikkiosastolta. Sinne siis. Höperehtivällä ja epäselvällä tavallani esitin asiani kirjastovirkailijalle, joka kysyi minulta liittyykö kirja musiikkiin. ”Varsin kiinteästi”, vastasin minä. Hieman yllätyin, kun ei kirjaston musiikkiosastolla sitä tiedetty. Jouduin lisäksi kertomaan virkailijalle miten kyseinen nimi kirjoitetaan. Tosin kirjassakin kerrotaan, että varsinkin Kreeta Haapasalon etunimestä on käytetty useita erilaisia versioita. Lisää yllätyksiä oli kuitenkin luvassa. Kun olin kuvitellut kaikkien suomalaisten tunnistavan Ekmanin taulun, jossa Kreeta Haapasalo soittaa talonpoikaistuvassa tai vastaavassa, eivät vaimoni eikä tyttäreni tunnistaneet taulua nähdessään kuvan siitä. He eivät myöskään tienneet kuka oli Kreeta Haapasalo. Koin tämän jonkinlaisena kolhaisuna minä-kuvalleni. Kun lisäksi Suomi-kuvani on ollut paljon kovemmalla rumputulella viime aikojen Ukraina-uutisoinnin takia, olen parina viime viikkona keskittynyt katselemaan lähinnä hiihtoa ja ampumahiihtoa televisiosta. Lukeminen on edennyt hitaasti. Kirjassa on 174 sivua ja sen kanssa seurustelin pari viikkoa.

Adonis: Tomun taikuri

Syyriassa syntynyt, Libanonissa ja Ranskassa asustellut Adonis eli Alí Ahmad Sa'íd (s. 1930) mainitaan modernin arabirunouden merkittävimmäksi kirjoittajaksi. Miksi minä hänen tekstejään sitten luen? Hyvä kysymys vaikka itse sanonkin. Ehkä tärkein syy on joulunseutuun esitetty dokumentti, jossa Adonis keskustelee elämästä yleensä sekä omasta elämästään ja runoudestaan tyttärensä Nínárin kanssa. Dokumentti esitettiin hiljattain uusintana ja sen voinee katsella Yle Areenasta.

Kirjan Tomun taikuri runot on valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Runot esitellään alkuperäiskokoelmittain järjesteltyinä, aikajärjestyksessä. Kokoelmat ovat ilmestyneet vuosina 1961 – 1979. Kirjan alusta löytyy suomentajan esipuhe, joka kertoo runoilijan elämästä sekä hänen runoudestaan. Taiteilijanimi Adonis viittaa muinaiseen kreikkalaiseen jumalaan, joka surmattiin, mutta nousi kuolleista. Hämeen-Anttila huomauttaa, että nimi Adonis on samaa alkuperää kuin Raamatun Herraa tarkoittava nimitys Adonai. Koska Adonis-jumalaa on alunperin palvottu nykyään Syyriaan kuuluvalla alueella toisella nimellä, muodostuu runoilijan taiteilijanimestä kiintoisia siltoja itäisen Välimeren alueen kansojen välillä.

Kuolema ja uudestisyntyminen ovat erottamattomasti osa Adoniksen runoja kirjan magneettiseen puoliväliin saakka. Siihen asti Adoniksen runous on huutavan ääni korvessa arabialaisen runouden uudistamiseksi. Hän runonsa kuuluttavat pesäeroa vanhaan perinteeseen, sanojen on kuoltava ja noustava uudelleen maasta, johon ne lankeavat.

Puolenvälin jälkeen runojen aihepiiri monipuolistuu, rakkaudestakin on puhetta. Oma osionsa on Adoniksen Amerikanmatkan myötä syntynyt runoelma Hauta New Yorkille. Runoelmassa kuulemma viitataan Walt Whitmanin runoihin. Koska en kyseisiä runoja tunne, viittaukset jäävät minulle avautumatta. Runoelmassa nousee kuitenkin esiin idän ja lännen erilaisuus sekä ne paikat ja ihmiset, joita Adonis Amerikoissa kohtaa. Voimakkaista kielikuvistaan huolimatta Adonis vaikuttaa ennen kaikkea rakentavan siltaa Atlantintakaisiin kanssakulkijoihin. Sattuneesta syystä tämä pieni tunnelmapala viihdytti minua eniten:

Rouva Brewing, kreikkalainen New Yorkissa. Hänen

talonsa on sivu itäisen Välimeren kirjassa. Mirène,

Ni'matalláh, Yves Bonnefoy... Ja minä, kuin eksyksissä,

puhun asioita, joita ei sanota. Kairo oli siroteltu meidän

keskuuteemme ruusuina, jotka eivät tunne aikaa,

Aleksandria sekoittui Kavafiksen ja Seferiksen ääneen.

”Tämä on bysanttilainen ikoni”, rouva Brewing sanoi,

ja aika tarttui hänen huulilleen punaisena tuoksuna.

Hetki oli kaareva ja lumi lepäili nojautuen. (Keskiyöllä 6.

huhtikuuta 1971)

Valitsemani näyte ei kuvaa Adoniksen runojen yleistä ilmettä kovin hyvin. Tekstini alussa mainitussa dokumentissa Adonis lausuu joitakin runojaan, joten loppusoinnut voi helposti kuulla. Hämeen-Anttila ei ole niitä pyrkinyt suomennoksiin sisällyttämään. Se on harmi, sillä minun mielestäni riimitelty runo on konstruoitu soittorasian tapaan, osa sen viehätyksestä katoaa, mikäli päästään tarkastelemaan vain runon ajatusta. Adoniksen runous on vaativaa luettavaa sisällöllisesti. Hän haluaa arabialaisen runouden perinteisen ilmaisun menevän mailleen, jotta sen tomusta voi nousta uusi, elinvoimainen kasvu.

Kirjassa on reilut parisataa sivua ja lukeminen eteni tosi hitaasti, mutta nyt se on luettu.

Yksitoista sellaista

Paula, blogista Kirjan pauloissa, haastoi minut kertomaan itsestäni 11 asiaa, vastaamaan 11 kysymykseen ja kysymään itse 11 kysymystä yhdeltätoista vastaajalta. Keksin kolme ehdokasta, keksikööt loput itse itsensä, annan vapaan luvan kelle hyvänsä vastata mihin hyvänsä.

Kerron tässä yksitoista asiaa itsestäni:

1. En ole oikeasti mikään ketjukolaaja. En myöskään ketjupolttaja. En ole ollut ketjukolarissakaan. Sen sijaan kahvia juon aika lailla päivittäin.

2. Pelkään ilmastonmuutosta.

3. Pelkään maailman yhdenmukaistumista.

4. Pelkään ihmisiä, joitten mielestä positiivisuus on ainoa hyväksyttävä suhtautumistapa asioihin. Pelkään heitä, koska heistä vaikuttaa muodostuvan ripeäotteinen enemmistö.

5. Pidän metsistä. Varsinkin havumetsistä.

6. Pidän Uuno Kailaan runoista.

7. Pidän tv-sarjasta Kahden kerroksen väkeä (Upstairs, Downstairs).

8. Olen hidas.

9. Tämä flunssa on ollut riesanani koko helmikuun.

10. Säätiedotuksia kuunnellessa tulee usein ajateltua kaikenlaista.

11. Luultavasti keitän kohta lounaakseni kaurapuuroa.

Vastauksia Paulan esittämiin kysymyksiin:

1. Mikä kirja on tehnyt sinuun suuren vaikutuksen? Leo Tolstoin Tunnustuksia

2. Minkä kirjan haluat ehdottomasti lukea? En mitään ihan ehdottomasti.

3. Millaisia kirjoja luet mieluiten? Napakoita tarinoita, joissa on jokin ajatus.

4. Mikä genre ei oikein nappaa? Rikos.

5. Mitä kirjaa suosittelet minulle ja muille? Kirjaa, josta tulet hyvälle tuulelle. Valitse oman makusi mukaan.

6. Mikä alun perin innosti sinut (kirja)bloggaamaan? En muista. Ehkä jonkinlainen tylsyys?

7. Bloggaatko kirjoista, joista et pidä? Jatkuvasti.

8. Mitä läheisesi ajattelevat bloggausharrastuksestasi? Ne harvat, jotka tietävät, vaikenevat säälivästi.

9. Puuhailetko työssäsi/opinnoissasi ihmisten, eläinten, luonnon, koneiden, taiteen, ideoiden vai jonkin muun kanssa? En tee työtä, enkä opiskele, mutta kysymyksesi on kerrassaan viehättävä. Pidän erityisesti sanasta ”puuhailetko”.

10. Mitä muuta harrastat bloggaamisen lisäksi? Koetan raahautua päivästä toiseen. Välillä katselen tv:tä.

11. Minne haluaisit matkustaa? Toiveissa on päästä kesällä Kreetalle vaimon kanssa hopeahäämatkalle. Oikeesti olisin halunnut Kyprokselle, mutta kun on Kreetalle Kuopiosta suora lento.

Yksitoista kysymystä vastattavaksi:

1. Pelkäätkö tuntematonta?

2. Tunnetko pelkäämätöntä?

3. Vieläkö? Vai eikö vieläkään?

4. Kumpaako on helpompi ymmärtää: balettia vai jazzia?

5. Montako prosenttia maailman kirjallisuudesta olet lukenut?

6. Muuttuuko Gregor Samsa oikeasti kuoriaiseksi vai onko kyse vertauskuvasta Franz Kafkan novellissa Muodonmuutos?

7. Jos elämästä ottaa ilon irti, jäävätkö vain surut jäljelle?

8. Eikö vanhoista vitseistä tulekin joskus mukavan nostalginen olo?

9. Oletko käynyt suurissa hiihtokilpailuissa tai Jukolan viestissä?

10. Mitä urheiluaiheista kaunokirjallista teosta suosittelisit?

11. Kenet palkitaan kirjallisuuden Nobelilla tänä vuonna?

Haastan näihin kysymyksiin vastaamaan ainakin Lissun Akanvirtaa-blogista. Lisäksi haastaisin Derrickuksen Villa Dee -blogissa, mutta en ole varma hänen halukkuudestaan tämänkaltaiseen hubaan. Ehkä Kanervala-blogin Outi haluaisi ”aktivoitua” vastaamaan, jos näin atomiaikaisesti voin asian ilmaista?

T.S. Eliot: Murha katedraalissa

Amerikkalaissyntyinen, Englannissa asunut T.S. Eliot (1888 – 1965) kirjoitti vuonna 1935 näytelmän nimeltä Murder in the Cathedral. Sen suomensi Pertti Nieminen. Suomennos ilmestyi vuonna 1985 nimellä Murha katedraalissa.

Kirjan takakannessa puhutaan Eliotin runoudesta ja kerrotaan hänen omalta osaltaan tuoneen modernismia Englantiin. En tiedä pitäisikö tätä näytelmää lukea runollisena näytelmänä, teksti kieltämättä on aika maalailevaa, mutta mitään erityisempää runomittaa en havaitse - loppusoinnuista puhumattakaan. Oikeastaan aika helppolukuista tekstiä, sain näytelmän luettua muutamassa tunnissa vaikka flunssa on heikentänyt oloani.

Näytelmän tapahtuma-aika on vuoden 1170 joulukuu. Juoni on oikeastaan aika simppeli. Canterburyn arkkipiispa Tuomas Becket on päättänyt palata Englantiin piileksittyään mannermaalla paavin suojissa seitsemän vuotta. Hän on toiminut aikaisemmin kuningas Henrikin kanslerina. Kun kuningas on sitten nimittänyt Becketin arkkipiispaksi hän on alkanut kuninkaan sijasta pitää korkeimpana valtiaana Jumalaa. Arkkipiispan mielestä kyse on hänen uskostaan, kuninkaalla on asiasta toinen näkemys, hän pitää arkkipiispaa kapinallisena, joka on saatava joko ruotuun tai pois päiviltä. Asia tehdään lukijalle/näytelmän katsojalle selväksi heti alkuvaiheessa. Koko teosta vannehtii pahaenteinen väkivaltaisen kuoleman odotus.

Minä tunsin kuolemantuojien hajun, aistit elpyvät

oudoista enteistä; olen kuullut

huilun ääntä öiseen aikaan, huilun ja pöllöjen ääntä,

       olen nähnyt keskellä päivää

suomuisten siipien, valtavankokoisten ja naurettavien

       viistävän yli. Olen maistanut

mädäntyneen lihan maun lusikassa.

Näytelmässä on osansa papistolla, joka on odottanut arkkipiispaansa takaisin, ritareilla, jotka on lähetetty toteuttamaan kuninkaan määräystä ja arkkipiispalla itsellään. Jostain syystä minuun vetosi eniten näytelmän kuoron osuus. Canterburyn naisista koostuva kuoro on eräänlainen kertoja, mutta kuitenkin enemmän henkisellä, tunteitten tasolla kuin että he kuvaisivat todellisia tapahtumia. Kuoro eläytyy teoksen tapahtumiin ja muodostaa niistä oman, henkisesti ja hengellisesti väritetyn näkemyksensä. He ovat eräänlainen empatian instrumentti näytelmässä.

Hengellisestä puolesta näytelmässä muodostuu minulle hieman outo, marttyyrin pyhyyttä korostava kuva. Mieleeni tuli, nähtäisiinkö Tuomas marttyyrinä ellei hän olisi asemaltaan arkkipiispa? Meitä tavallista kansaa tulee ja varsinkin menee kenenkään korvaansa lotkauttamatta. Jos me ryhdymme pullikoimaan, on useimpien mielestä ihan oikein, että nenille tulee. Ja hengellisyydestä vielä sekin, että merkillistä kyllä vaikka kyse on kirkonmiehestä ja heitä on näytelmässä enemmänkin, aloin lukiessani kaipaamaan todellista, koskettavaa hengellistä asennetta. Eliot varmaankin kaukaa viisaana tunnisti toiveeni, sillä se hengellinen asenne on mielestäni kohdillaan näytelmän lopussa, jossa tietenkin kuoro saa sanoa viimeisen sanan:

Anna meille anteeksi, oi Herra, me tunnustamme olevamme

       yksinkertaisia ihmisiä,

miehiä ja naisia, jotka suljemme ovemme ja istumme

       tulen ääressä:

jotka pelkäämme Jumalan armoa, Jumalan yön yksinäisyyttä,

       antautumista jota tarvitaan,

       kieltäytymystä, jota vaaditaan:

jotka pelkäämme ihmisten vääryyttä vähemmän kuin

       Jumalan oikeutta;

jotka pelkäämme kättä ikkunassa, tulta katolla,

       nyrkkiä kapakassa,

       kanavaan työntämistä

vähemmän kuin pelkäämme Jumalan rakkautta.

Kirjassa on 71 sivua. Luin sen kun ei toinen luettava meinannut edetä vaikeaselkoisuutensa ja itsepintaisen flunssani takia.