Hannu Salama (s. 1936) on näköjään samanikäinen kuin anoppini. Hannu Salama sepitti runot vuonna 2016 julkaistuun runokokoelmaan Hyvästi, kirvesvarsi!
Kokoelman nimi viittaa nähdäkseni kahtaalle mikä on melko sopivaa – vielä sopivampaa olisi mikäli runot viittaisivat paljon useammalle suunnalle. Ensimmäiseksi mieleen tulee Yrjö Jylhän Kiirastuli-kokoelman runo Hyvästi, Kirvesmäki! ”Olen juurtunut näihin maisemiin”, tuhot on kärsitty ja ne on kestetty, sanotaan tuossa talvisota-aiheisessa runossa. Moni suomalainen on jäänyt kiinni talvisotaan, anoppini isä kaatui talvisodassa. Näissä Salaman runoissa talvisotana on runoilijan havainnoima maailma, nykypäivän ihmiset ovat ”sisäsyntyisiä untuvikkoja” tai ”vihtahousuja” kuten mainitaan ilmeisesti Aleksis Kiven päivän juhlintaa kuvailevassa runossa Ilmiöitä, josta näyte:
Kyllähän näittenkin sisäsyntyisten untuvikkojen mansikan värinen piipitys riitti himpun kimpun ja limpunkin verran raikastamaan tätäkin lasikaappia. Vaan korvat täynnä pohjatuulta ryömiä läpi vihtahousujen amok-tunnelin pitämään auki ovia ja ikkunoita niin ettei happi lopu muttei myöskään halla pure se vaatii luontoa lakeineen.
Runossa säkeet on jaettu riveille, mutta ne rivit ovat niin pitkät ettei runonäytteen esittäminen tässä onnistuisi runoilijan tarkoittamalla tavalla, joten kirjoitin koko homman yhteen perään. Tämä näyte, kuten koko runo Ilmiöitä edustaa selkeintä esitystä mitä kokoelmasta löydän ja silti saan sitäkin lukiessa pysähdellä miettimään mistä lienee kyse. Olen kai sitten sisäsyntyinen vihtahousu? Runojen kertoja ei varsinaisesti kohtele silkkihanskoilla ketään eikä mitään, itse Alexiskaan ei saa kertojan luottamusta saati ymmärrystä. Tältä osin kertoja antaa avaimet arvioitsijan kouraan. Epäilen kuitenkin, että niillä avaimilla pääsee vain kesäisin käytössä olevaan nukkuma-aittaan, jossa pöly kauniisti leijailee auringonkilossa. Vaikea on arvata miten tämän tekstini lukija pääsee sisään paljon mihinkään, mutta onnittelen itseäni siitä, että lukijoita on varsin niukasti hakukoneita lukuunottamatta, eivätkä ne koneet tekoälyllään yllätä.
Salama käyttää runoissaan sana-assosiaatioita, joitten kautta hän siirtyilee asiasta toiseen ja melko pian jo kolmanteentoista. Tämä on minulle lukijana rasittavaa, en läheskään aina saa selvää mistä runossa puhutaan. Runojen kertojan tai havainnoijan asenne on kumminkin lempeästi arvioiden mielensäpahoittajan luokkaa. Olisi ollut mukava lukea edes joku runo, jossa kuvataan jotakin, johon runoilija on kiintynyt. Huumoria runoissa on paljon, mutta ei sellaista huumoria, joka minua edes hymyilyttäisi. ”Lyttäisi” on kumminkin oikea sana näitten runojen asenteen suhteen.
Mutta nythän minä huomaan, että minulta jäi kokonaan kertomatta mikä on se toinen juttu, johon kokoelman nimi viittaa – eikä pelkästään kintaalla. Jaakko Juteini aikoinansa kertoi tarinan huonokuuloisesta miehestä, jota tuntematon kyselijä lähestyy. Mies tervehtii huonokuuloista ja kysyy miten pääsisi joen yli, hänellä kun ei ole venettä. Huonokuuloinen mies, joka on veistelemässä kirvesvartta arvaa, että häneltä kysytään mitä hän on siinä veistämässä ja vastaa: ”Kirvesvartta!” Salaman runojen salamana sinkoilevat asiasta toiseen siirtymät tuovat tavallaan mieleen tuonmoisen jutun. En tiedä onko tämä kokoelma sitten tarkoitettu viimeiseksi tämän tyyppiseksi runokokoelmaksi Salamalta. Minulle tämä oli ensimmäinen hänen teoksistaan, tosin Siinä näkijä missä tekijä tuli sentään katselluksi tv-sarjana. Aihe on siinä todella erikoinen ja kiinnostava.
Tässä runokokoelmassa on sisällysluetteloineen 62 sivua. Aloittelin sitä pari päivää sitten, mutta lukea rontaisin sen läpi tänään. Lumitöitäkin tuli tehtyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti