Kirjailija Mikko Rimminen ja kuvataiteilija Otto Karvonen tekivät Espooseen kauppakeskus Ison Omenan ja siinä lähimaastossa sijaitsevan metroaseman ja bussiaseman kaunisteeksi vuonna 2017 valmistuneen julkisen taiteellisen teoksen, joka sai nimekseen super hyvä olo. Teos koostuu tummista, heijastavista lasiseinistä, joille ilmaantuu hitaasti sanoja. Sanat ovat peräisin muutaman sadan sanan suuruisesta sanavarastosta, jossa on mm. partikkeleita. Rajatusta sanavarastosta kaiketi ainakin jossain määrin satunnaisesti poimituista sanoista muodostuu ajan kanssa lauseita, joista voi tavoitella jonkinlaista merkitystä ja tavoitetta.
Näistä lauseista on koottu kirja nimeltä super hyvä olo. Kirja ilmestyi vuonna 2018, mutta vasta nyt minulla oli aikaa lukaista se ja äkkiä sittenkin. Kirjan lopussa tekijät ovat omalla tieteellis-humoristisella maneerillaan kuvailleet taideteosta, sen sanastoa, sen toimintaa ja mitäpä nyt ovatkin kuvailleet. Kuulemma teoksen sisällä on pitkät piuhat. Katselijalta edellytetään kai pitkää pinnaa, sillä lauseiksi asti sanoja ilmestyy esiin kovin hitaasti. No, en ole teosta nähnyt kuin netin valokuvissa, tiedä vaikka tämä Ukrainan sota olisi tuonut vähän vauhtia sanojen töppösiin? Vai onko sähkönsäästö johtanut super hyvän olon virrankatkaisuun?
Kuvaillessaan super hyvää oloa netissä englannin kielellä Karvonen vihjaisee tekoälyn käyttöön ”artificial (un)intelligence”. Ihan randomisti sanoja tiputtelemalla lauseita ei synny tai niitten luettavuus on satunnaistakin satunnaisempaa. Kirjan lauseet ovat kömpelöitä, mutta ne muodostavat jonkinasteista luettavaa. Sitä paitsi lauseet on selvästi järjestelty, eivät ne satunnaisesti asettuisi siten, että useampi lause peräkkäin alkaisi samalla sanalla. Lottoarvonnassa on mahdollista arpoa rivi: 1,2,3,4,5,6 ja 7. Mutta se on erittäin epätodennäköistä. Puheenaolevassa taideteoksessa se ei onnistu, ainoa käytettävissä oleva lukusana kun on yksitoista. Ainoa väriä kuvaava sana on ruskea, mikä varmaankin nykysivistyneistölle sopii (unintelligent comment). Ihmisyksilöitten nimistä mukana on vain lasse, eläimistä kissanpentuja.
Millaisia fiiliksiä kirjan lukeminen sitten minussa herättää? Eihän tämä ole runoutta kummempaa. Kirjan loppuun sijoitetussa selitysosiossa ”pari ylimääräistä sanaa” tekijät väittävät seuraavaa:
Visuaalisesti lopputulos muistuttaa runoa, mutta lyriikasta kysymys tuskin on
Heillä on oikeus mielipiteeseensä. Minä olen toista mieltä (tästä se vielä toiseus syntyy!). Paljon hämärämpää runoutta olen silmäillyt ennen kuin olen tajunnut jättää sen lukeneempien kärsittäväksi. Luin kirjaa siis runoteoksena. En millään tavoin vastusta tekoälyn käyttöä taiteessa, en vastusta edes laskutikkuja tai pyyhekumeja. Enkä harppia, paitsi jos minua sillä tökitään. Poimihan se Saarikoskikin runoihinsa pätkiä sanomalehdistä, eikös vaan? Kuten tekijät sanoissaan huomauttavat:
kieli itsessään on kaikessa monimuotoisuudessaan ja rikkaudessaankin auttamattoman vaillinainen väline – se ei voi koskaan kuvata möyheää todellisuutta juuri sellaisena kuin se ihmisille ja muille olioille näyttäytyy
Eikö tällöin ole yhdentekevää mistä lähteestä todellisuutta kuvaava aines on poimittu (kunhan se ei ole poimittu minun pankkitililtäni). Tekoälyn suhteen ei ole edes suurta vaaraa plagioinnista, mikäli tietomurtojen mahdollisuus suljetaan pois.
Siinähän sitä taas tuli. Kohta saatan lukaista kirjan loppuun tai sitten tyydyn ensimmäiseen osioon. Kirja nimittäin rakentuu kolmesta osiosta, joiden poikkeamat toisiinsa nähden lienevät nekin varsin satunnaisia. Kirjassa on 70 sivua. Olen tässä aamun aikana lukenut 25 sivua + loppusanat ja muulta osin silmäillyt kirjaa. Luin muuten jonkin matkaa ääneen, voisi sopia radioon päivän mietelauseteksteiksi. Vai laittaisko vielä pienen näytteen siitä runoa muistuttavasta tekstistä:
retkellä lasse on tasapainoinen ja lauhkea
niinku hyytelö tai niinku löysä ja pehmeä ja vähän poloinen pömpeli
ja jos hyttynen ei ole kunnolla lassella on varasuunnitelma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti