Anja Erämaja: Olen nyt täällä metsässä

Anja Erämaja (s. 1963) sepitti runot vuonna 2021 julkaistuun kokoelmaan nimeltä Olen nyt täällä metsässä. Runojen perusteella vaikuttikin, että on jokseenkin samoja ikiä kanssani tämä runoilija – joukko-oppia ja sen sellaista runoissa.

Kokoelman runoissa ollaan osaksi metsässä osaksi kotona. Tyylinä on proosaruno, joka on välillä vapaasanaisemmin huljahteleva ja välillä jokseenkin helppotajuinen. Ajassa tietenkin siirtyillään lapsuuteen ja mustikkametsään. Mustikat ovat alussa sysäys metsään menoon, sittemmin riittävät puut ja eläimet muut. Paikoin esiintyy riimejä toisilleen riimeiksi soveltuvain sanain luetteloina, mitallista ja loppusoinnuteltua runoa vain hyvin satunnaisesti. Silloin tällöin viitataan lyhyesti joihinkin männävuosien iskelmiin, Tapio Rautavaara ja Nina Simone ainakin mainitaan ja taisi siellä olla muitakin. Bongasin myös pari viittausta Raamattuun ja pari muuhun kirjallisuuteen, sellaista intersektuaalista siis. Katselin runoja lukiessani Simo Penttilän tarinaan perustuvaa elokuvaa Kolmastoista koputus, jossa kuuluu selittämätöntä koputtelua ja taulut putoilevat seiniltä. Runokokoelman sivulla 10 käpy kopsahtaa ja rajan takaa viestitään pudottamalla tauluja seiniltä. Sivulla 53 vieraillaan aikoinaan ilmestyneen sotalehden Kansa taisteli, miehet kertovat sivuilla, kun kuvataan Pervitiinin avulla rintamalinjan takaa omalle puolelle palanneen kaukopartiomiehen tarinaa.

Tärkeän sivuosan runoissa saa muna, se on välillä hanhiemolla tai rosmotaan telkänpesästä, mutta enimmäkseen muistellaan kauheaa kanalan paloa. Mustuneet munat ovat jättäneet runoilijaan vaikutuksensa. Olen sitä minäkin mustan munan nähnyt, haisi rikiltä, en kerro tarkemmin. Toinen tärkeä sivuosa lankeaa kuuselle, joka saa itse kunnian tai ei langeta kuten Aleksis Kiven runossa, jossa siinäkin kuusi ryskyen kaatuu. Tässä harkitunoloisessa kokoelmassa kuusi kaatuu sivulla kuusikymmentäkuusi. Laitankin siitä tähän näytepalan:

Kuusi kaatunut ryskyen maahan, miten se jaksoikin seistä
yhdellä jalalla. Linnut pyrähtävät lähipuista, pajunoksa tarttuu
käteen, näyttää umpeen kasvaneen ojan, oikaisen.
Hyljätyn pellon laidalla kiilusilmä herättää luottamusta,
ehkä supikoira. Ehkä vennoista viis ja koukoja kaihtamatta
käännän katseeni sivuun. Parasta on tyhjännauraminen.

Huumoria näissä runoissa on, ei pelkkää tyhjännauramista siis, vaan sellaista huumoria, joka varmaan jotakuta toista saattaa naurattaakin. Noloja tilanteita mustikkametsästä ja lapsuudesta ynnä muuta sen sellaista. Kaikin paikoin en päässyt selvyyteen missä meneskellään, mutta se nyt on minun elämässäni ihan normaali tila.

Kirjassa on 71 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.