Eeva-Liisa
Manner (1921 – 1995) kirjoitti vuonna 1968 valmistuneen näytelmän
nimeltä Poltettu oranssi. Alaotsikon mukaan kyseessä on
Balladi sanan ja veren ansoista ja vielä niinkin että
Tapahtuu pikkukaupungissa kymmenluvulla ennen I maailmansotaa.
Vuonna 1980 katselin tv:stä Maikkarin tuotantona Sina
Kujansuun ohjaaman version tästä hienosta näytelmästä.
Pääosia esittivät Göran Schauman ja Anne Nielsen.
Luin kirjan osaksi senkin takia, että halusin nähdä löytyykö
kirjasta mieleeni painunut lause: ”Kukka on puhjennut hulluuden
puutarhassa.” En ainakaan huomannut sitä lukiessani.
Kirjoitin
ylioppilaaksi sinä keväänä kun näytelmä esitettiin tv:ssä.
Ranskan aineessa kirjoitin muistaakseni jokseenkin näin: ”Les
arbres font un toit sur ma tête et donnent un sentiment du
sécurité.” Kuvasin kävelyä
metsässä ja ihan selvästi lainasin tämän ajatuksen Poltetusta
oranssista.
Näytelmä
kertoo nuoresta tytöstä, Marina Kleinista,
joka selkeästi kärsii henkisestä häiriötilasta. Psykiaatteri
Fromm alkaa työnsä
puolesta ja tytön äidin pyynnöstä ottaa selvää Marinan vaivasta
ja sen syystä, vaikka jo alusta lähtien hänen tyylistään voi
päätellä sen, minkä mielenterveysalan ihmisten tyylistä
asiakkaitten suhteen yleensäkin voi päätellä: tänne tulit ja
tänne jäät. Eikä siinä sitten oikein auta sanat eivätkä veret,
ansaan tippunut on kihokin ruokaa. Toisaalta ehkäpä puhelu
ammattiauttajan kanssa on sittenkin hoidokin parasta aikaa? Sillä
empiretyylin sairaalarakennusten seinät ovat kalseita ja niitten
seinien sisällä loppuelämä lääkittynä tuntuu pitkältä vaikka
se olisi lyhytkin. Vähintään yhtä paljon kuin Marinan, avaa
näytelmä myös Frommin sisintä näytelmän lukijalle ja
katselijalle. Tohtorin väsynyt puheenvuoro Marinalle kertoo jotain
siitä tuskasta, mitä auttaja kokee autettavaansa seuratessaan:
Ehkä
se on mahdotonta. Mutta älkää silti luulko, että elämä on
muualla, toisessa kaupungissa ja toisessa talossa – vaikkapa tässä
talossa – sen herttaisempaa ja parempaa. Ette löydä mistään
maailmaa, joka sopisi teidän temperamentillenne. Nyt en enää
uskottele teille. Elämä on joka paikassa mahdotonta.
Tohtorin
oma menneisyys paljastuu näytelmän loppupuolella. Marinan
menneisyyden lukot aukenevat osittain, mutta mihin se riittää?
Mutta
tässähän sitä tuli juonipaljastuksia ja oman elämänikin
lukittuja salaisuuksia. Hieno teos, vaikka ehkä pikkisen lyhyempi
loppujaarittelukin olisi riittänyt. Kirjassa on 92 sivua ja tämän
päivän nimiin se tuli selviteltyä.
Poltettu oranssi on hieno nimi, mutta en ole koskaan tiennyt, mistä se kertoo. Aihe kuulostaa kiinnostavalta. Ja hieno muuten tuo lause, jonka yritit löytää kirjasta, mutta harmi ettei löytynyt.
VastaaPoistaVai luit sinäkin koulussa ranskaa. Minä olin ihan hulluna ranskaan, ja nyt olen jo kauan suunnitellut, että alkaisin pitkästä aikaa lukea jotain ranskaksikin. Yhden kirjan jo luinkin, vaikka ranska ei olekaan sen alkukieli, mutta nautinnollista sitä oli lukea joka tapauksessa!
Poltettu oranssi tarkoittaa näytelmässä Marinan unessa näkemää punaruskeaa hevosta, joka on sen niminen.
PoistaOlen melko varma että siinä näytelmän pohjalta tehdyssä tv-elokuvassa psykiatri sanoo nuo sanat hulluuden puutarhasta, mutta en huomannut lausetta näytelmää lukiessani.
Minä luin yhden kirjan ranskaksi kymmenisen vuotta sitten. Olisi muuten ollut aika tuskallinen kokemus, mutta kirjaan oli joku aikaisempi harrastaja kirjoittanut sanojen suomennoksia ja se auttoi sen verran kuin oli tarpeen.
Tuo kohta, johon ranskan aineeni tekstillä viittasin, on kirjassa "Oli kuin lasikupu olisi laskettu kaiken päälle". Muistaakseni tv-elokuvassa se kohta on toteutettu siten, että Marinan näytetään tosiaan kävelevän puutarhassa, jonka päälle se lasikupu on laskettu.