Luin ranskalaisen näytelmän

Luin ranskalaisen näytelmän, jonka kirjoittanut nainen eli pääosin 1900-luvulla. Hän oli lähtöisin merentakaisesta Ranskasta, mutta asui sittemmin Välimeren pohjoispuolella.

Kirjan alusta löytyy pienellä kirjoitettu teksti, jossa luetaan melkoiset madonluvut sille onnettomalle, joka näytelmän tekstiä lainaa edes osittain. Tuli sellainen vaikutelma, ettei kirjaa uskaltaisi edes viedä kierrätykseen, koska se voisi päätyä tuntemattomalle omistajalle ja tiedä mihin se uusi omistaja kirjan sanailuja monistelisi. Vai mitä pitäisikään ajatella seuraavasta:

Ehdottomasti kiellettyä on näytelmätekstien – vaikka vain osittainenkin – jäljentäminen, sovittaminen tai kääntäminen samoin kuin niiden lainaaminen, luovuttaminen tai myyminen toiselle henkilölle.

Niinpä kerronkin tässä vain lukeneeni kyseisen kirjan. Edes kirjailijan nimeä saati sitten kirjan otsikkoa en tohdi tähän laittaa, ovathan nekin osa näytelmää. Ainakin otsake toistuu näytelmän tekstissä tuolloin tällöin.

Mutta ihan kiva näytelmä se oli. Ilmavaa kerrontaa ja hienosti valittu aihe. Pieniä katkelmia sitoo yhteen tietty paikka, jossa kaikki toiminta tapahtuu. Paikka muodostuu maailman tai elämän vertauskuvaksi, portiksi jonka läpi kaikki kulkevat, tulevat ja menevät eivätkä välttämättä koskaan enää palaa.

Kirjailijan valitsema kieli on miellyttävän vaihtelevaa. Välillä vuoropuhelu on lyhyttä ja katkelmallista kuin ohikulkijoilla, välillä käyttää joku hahmo pisemmän ja kirjallisemman, runollisilla kielikuvilla ladatun puheenvuoron. Jotkut hahmoista esiintyvät useamman kerran, heidän tarinaansa voi seurata läpi esityksen. Tämä kiinteyttää kerronnan rakennetta. Näytelmä toimisi mielestäni mainiosti kuunnelmana. Vähäiset toiminnalliset kohtaukset voisi toteuttaa kertojaa käyttämällä.

Kirjassa on vain vähän päälle sata sivua. Lukaisin sen parina aamuna eylönnä ja tännään.