Powered By Blogger

keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Reko Lundán: Tarpeettomia ihmisiä

Suomalainen Reko Lundán (1969 – 2006) kirjoitti vuonna 2003 kantaesitetyn näytelmän nimeltä Tarpeettomia ihmisiä. Luin sen.

Tässä näytelmässä potkitaan ja hakataan, itketään ja halataan, erotaan ja palataan, kerrotaan ja salataan, kitataan ja stripataan, mokataan ja kokataan. Tulikohan paljastettua liikaa? No, en kerro enempää.

Tapahtumat sijoittuvat nykyaikaan, Helsingin kaupunkiin. Aiheena on parisuhdeväkivalta. Vuoropuhelu tuntuu aidolta, ehkä kirjailija on pyrkinyt turhaankin aitouteen merkitsemällä ne kohdat, joissa näyttelijät puhuvat toistensa päälle. Mutta tämä päälle puhuminen ei luettuna pääse häiritsemään enemmälti. Henkilöhahmojen määrä on rajattu neljään ja silti näytelmä toimii mieltä kiihdyttävänä draamana erinomaisesti. Neron työtä.

* * *

Esipuheessa Lundán pohdiskelee miksi ihmiset, joilla ei ole murheita, käyvät teatterissa katselemassa kärsimystä? Tämä on selkeästi mielenkiintoisin kysymys koko kirjassa. Voi olla, että Lundán on itse ollut onnellinen ihminen. Ainakin toivon niin. Toivon että kaikki olisivat onnellisia, ehkäpä he siinä tapauksessa eivät olisi sellaisia kusipäitä kuin ovat. Toiveajattelu auttaa minuakin jaksamaan.

Mutta jos lähestyn Lundánin pohdiskelua Lundánin oman kokemusmaailman ulkopuolelta – jota maailmaa en tunne, enkä välittäisi siihen tutustuakaan – joudun hämmästyttävän näköalan äärelle. Ovatko tosiaankin teatterissa käyvät ihmiset onnellisia? Tai edes vailla murheita? Se saattaisi selittää sen, miksi en koskaan kykene tuntemaan yhteenkuuluvuutta muun teatterrahvaan kanssa. Onni – tai edes murheeton elämänmeno – ovat minulle niin vieraita ja harvinaisia asioja, että ne esiintyvät elämässäni harvemmin kuin joulu.

Ei murheita. Onni. Mitä se olisi? Muutamia vuosia sitten koin lyhyen onnen hetken, jonka senkin tajusin vasta jälkeenpäin, kun kävin vaimoni kanssa hoitamassa isoukkini ja isoisomummoni hautaa Leppävirralla. Hautuumaalta palatessamme huomasimme, että Unnukassa oli jokin yleisötapahtuma. Yleensä emme koskaan osallistu sellaisiin, mutta tällä kertaa juuri minä päätin ottaa riskin. Ajoimme auton parkkiin ja kävelimme muitten sekaan kuuntelemaan rytmänbluus-musiikkia. Seisoimme paikoillamme ehkä varttitunnin ja kävimme sitten munkkikahvilla Suomi-kahviossa – penkkeinä oli pitkiä lankkuja pukkien varassa. Yksittäisistä pikkuseikoista johtuen tuo käynti jäi mieleeni onnen hetkenä, joita niin kovin harvoin koen. Tajusin sen vasta kotona muistellessani tapahtunutta.

Jos teatteriyleisölle tällaiset onnen tuokiot ovat tavallisempia, olen taatusti kovin erilainen heihin verrattuna. Silti sekään ei riitä selittämään miksi teatterissa, kuten muuallakin, minuun suhtaudutaan epäluulolla ja vieroksunnalla, joka satuttaa minua. Kavahtavatko ihmiset minun murheellisuuttani? Vai pitävätkö he vain itseään niin paljon parempana väkenä, että pysyttelevät minusta parinkin turvavälin päässä? Jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu todennäköisemmältä. Minun lienee turha käydä pohtimaan, kertooko sellainen käytös kyseisen väen onnellisuudesta, sillä suomalaisethan ovat jo kolmatta turvaväliä peräkkäin maailman onnellisin kansa.

Kirjassa on 108 sivua. Lukaisin sen tuossa aamulla.

4 kommenttia:

  1. Ketjukolaaja, onko sinulla aina ollut alavireinen olo, onko murheellisuus sinulla persoonallisuudenpiirre, vai onko se tullut elämääsi vähitellen? Muistatko millaista on olla oikein iloinen?
    Tästä kirjoituksestasi tuli surullinen ja huolestunut mieli. Olin itse vuosikausia nuorempana masentunut. Tiesin, että elämän pitäisi tuntua valoisammalta ja yritin koko ajan päästä siihen olotilaan käskyttämällä itseäni, mutta mielialahan ei tottele komenteluja. Yritin ikäänkuin ravistella itseäni ja toistelin, että jonain päivänä se oikea elämä alkaa. En osaa määritellä, mikä sen harmaan peiton päältäni lopulta poisti ja milloin aloin nähdä elämän valoisampana.
    Onni on tietenkin hetkiä kaikilla, mutta kyllä sen itse tietää, jos niitä on liian harvassa ja tuntee olonsa vieraaksi muiden joukossa. Kepeällä mielellä ollessa myös lähestyy toisia kepeästi ja on aloitteellinen, synkempänä tuntee helposti, että toiset eivät ole kiinnostuneita.
    Kannattaa miettiä, olisiko jotain sellaista, mikä sinua virkistäisi. Olisiko paikkakunnan muutos tai muutto sellaista? Uudet puitteet saattavat saada aikaan uuden alun mielessäkin.
    No juu, eipä ole kunnon neuvoja, mutta halusin vain sanoa, että tiedän tuon tunteen ja sen tunnistaminen itsessä on hyvä asia. Moni ei halua itselleenkään tunnustaa, että olo ei ole ihan sitä mitä pitäisi, ja silloin kroppa saattaa ottaa tilanteen haltuun ja oireilla mielen puolesta.

    Olen nähnyt Lundánilta kaksi näytelmää 'Aina joku eksyy' ja 'Teillä ei ollut nimiä'. Pidin niistä molemmista, kuten myös hänen romaanistaan 'Ilman suuria suruja'. Olen lukenut myös hänen yhdessä vaimonsa kanssa viimeistelemän kirjan 'Viikkoja, kuukausia', joka kertoo nelihenkisestä perheestä perheen isän odottaessa kuolemaa. Lundán kirjoitti tässä omasta tilanteestaan, hän kuoli aivokasvaimeen samana vuonna kun kirja julkaistiin. Hän oli silloin alle nelikymppinen ja erittäin aktiivinen kirjailijana ja teatteriohjaajana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Marjatta!

      Eilen olin illalla aika väsynyt saunan jälkeen ja jätin vastaamisen aamuun, jonka väitetään olevan iltaa viisaampi. Sitä paitsi vaimoni käy aikaisin nukkumaan, että jaksaa nousta työhön, eikä olisi huomaavaista jäädä kirjoittelemaan, kun toinen käy yöunilleen.

      Olen minä ollut kerran masentunut. Se kesti muutaman kuukauden. Se poikkesi vahvasti muusta olostani. Keksin sitten syyttää muita pahasta olostani ja se auttoi. Ei sitä selkä seinää vasten oikein meinaa kestää, jos tajuaa olevansa itse kaikkeen syypää. Vuosia sitten jo tajusin parantumiseni valheellisen logiikan, mutta eipä se enää silloin haitannut.

      Toisaalta minun lienee itseni helpointa huomata ylläolevan tekstini ironisoiva sävy. Enkä suinkaan kohdista piiloivan kärkeä itseeni. Niin että lienen kehittänyt sittenkin käyttööni soveltuvan loogisen piirin, jolla voin maailmaa selittää. Ehkä siitä masennuksesta oli siis jotain hyötyä? (Arvelen tämän selityksen helposti hyväksyttäväksi.)

      Minä olin kyllä kuullut Reko Lundánin näytelmien olevan teräviä ja hienosti kirjoitettuja. Tiesin näytelmissä käsiteltävän yhteiskunnallisia aiheita. Yhtään hänen näytelmäänsä en tuntenut, tämä oli ensimmäinen, johon tutustuin. Ilmeisestikin mainio kirjoittaja. Luultavasti on minulle parasta, etten ole häntä koskaan tavannut enkä tunne häntä muutenkaan henkilönä - nyt voin lukea hänen näytelmiään vain näytelminä.

      Näytelmien lukeminen tuntuu muuten sujuvan minulta paremmin kuin niitten katseleminen teatterissa: ei yleisöä, ei näyttelijöitä, oma rauha. Näytelmät ja kuunnelmat ovat muutoinkin helppoa luettavaa. Turhat maisemien ja muitten huonekalujen kuvailut ovat poissa, voi keskittyä olennaiseen eli dialogiin - juu, ja monologeihin, joita tästäkin näytelmästä muutama löytyy.

      Poista
    2. Sen verran vielä tuosta ehdotuksestasi paikkakunnan vaihdoksen suhteen, että yhtä hyvin voisi ajatella ihmiskunnan vaihdosta ja voihan sellainenkin mikrotasolla tapahtua, mikäli maamme alkaa tulevaisuudessa kiehtoa suurempaa ihmisjoukkoa?

      Poista
  2. Nii-in ja myös siksi, että korona-virus niittää osan meistä.
    Myös kriisistä selvinneet voivat muuttua sen johdosta ja olla sen jälkeen ehkä enemmän sinun toivomasi suuntaisia.
    Kyllä minä sen ivankin huomasin, mutta koin silti kirjoituksesi surullisena.
    Ihminen ei oikein voi muuttaa, ainakaan kovin paljon muita ihmisiä, eikä paljon itseäänkään.
    Rupesin lukemaan Camus'n Ruttoa. Olin kirjoittanut alkulehdelle nimeni ja vuoden 1967 eli olen lukenut sen lukion ekalla tai tokalla. Olin kirjoittanut sinne myös sanan eksistentialisti ja angst - olemassolon perusta.

    VastaaPoista