Mummo

Laitan tähän naistenpäivän riemuksi kertomuksen, jonka kirjoitin vuonna 2008. 

Hauskaa kansojenvälistä naistenpäivää!

MUMMO

Purjeenpaikkaajankatu 2. Pieni talo, pienet ikkunat. Kahden asunnon loukku. Toisessa asunnossa asuin minä, toista emännöi tukeva, keski-ikäinen neiti-ihminen. Lokakuun lopulla tulivat kaivinkoneet ja lusikoivat auki talon seinustan maaperän. Lieviä sädesienivaurioita. Hengittäminen onnistui vain filtterin läpi. Naapurin neidiltä se kävi helposti. Hän oli ketjupolttaja. Savu tunkeutui myös minun asuntooni.
 
Remonttimiehet näyttivät synkeiltä. Vuokraisäntä tuli sanomaan, että hän kyllä ymmärtäisi, jos alkaisin katsella uutta asuntoa. Aloin katsella. Yllättäen sellainen olikin tarjolla. Yhdeksänkymppinen mummo etsi vuokralaista vanhaan palvelijan asuntoon. Keskustaan oli matkaa, mutta kaupunginosa oli viehättävä – puistoja, vanhoja puutaloja. Mummo oli ikäisekseen jokseenkin hyväkuntoinen ja melkein selväjärkinen. Tarvitsi joskus yhtä sun toista apua kaupassakäynnistä pyykinpesuun ja siivoukseen. Vuokra oli suunnilleen sama kuin entisessä asunnossa. Palvelijan huone haisi vanhalle talolle, mutta hengittäminen kävi päinsä. Suostuin kaikkeen ja muutin sinne samalla viikolla.

Mummo kutsui minua luokseen koputtamalla kävelykepillä lattiaan. Tätä tapahtui päivittäin. Hänen pyyntönsä eivät olleet kohtuuttomia. Hain lähikaupasta sapuskaa. Kodinhoito sujui helposti. Kerran kuussa kävi siivooja ja väliaikoina tarvitsi vain vähän siistiä paikkoja. Enimmäkseen mummo tarvitsi juttuseuraa. Minulle se sopi. Työni lisäksi en harrastanut juuri mitään. Eräs nainen, joka oli kenties elätellyt mielessään ajatuksia minun suhteeni, soitteli joskus, mutta kun en osoittanut mitään kiinnostusta, hänen soittonsa loppuivat.

Niin minä elin tuossa isossa talossa ja kotiuduin nopeasti. Mummo koputteli kepillään lattiaan ja minä läksin mielelläni hänen luokseen. Istuimme yhdessä iltaa ja mummo kertoi miehestään, joka oli ollut merikapteeni. Minä kerroin asuneeni Purjeenpaikkaajankadulla ja se ilahdutti mummoa. Hän kertoili minulle pitkähköjä tarinoita, joita oli kuullut mieheltään. Kuuntelin mielelläni, sillä mummo tarjosi yleensä jaloja juomia juttukaverilleen. Joinakin iltoina istuimme yhdessä melkein puoleen yöhön ja olimme kumpikin aikamoisessa tuiskeessa mennessämme nukkumaan. Sitten minä aloin tuoda keskusteluihimme oman pulloni ja eipä aikaakaan, kun jo minäkin kerroin meriaiheisia tarinoita, vaikka en ollut eläissäni merillä käynytkään. Niin rattoisaa meillä oli, että lopulta aloimme nukkua yhdessä – mummo ja minä. Mummo nukkui kenedy-keinussa ja minä nojatuolissa.
 
Päivät kuluivat aamusta iltaan joka päivä. Työnteko kiinnosti minua aina vain vähemmän. Odotin yhteisiä rupatteluhetkiä mummon kanssa, yhteisiä kupintekiäisiä ja rentoa, lämminhenkistä yhdessäoloa. Työpaikalla tämä huomattiin. Jatkuva vanhan viinan lemu ja väsynyt olemukseni eivät olleen työnantajan mieleen. En yrittänyt ryhdistäytyä. Jotenkin tunsin, että juttelu mummon kanssa oli minun juttuni. Päätin seurata tähteäni.

Eräänä päivänä mummo tarttui minua kädestä ja leväytti eteeni paperin. Sen oli laatinut asianajaja ja mummo sanoi, että se on varmasti pätevä. Paperi oli sopimus adoptiosta. Mummolla ei ollut lapsia ja hän sanoi pitävänsä minusta niin paljon, että halusi adoptoida minut. Ehdotus hirvitti minua, sillä omat vanhempani olivat elossa ja isäni vielä ärsyttävän hyvässä kunnossa. Ajattelin kumminkin, että harvoinhan minä heitä tapaan ja tällä tavalla saisin piakkoin reilun perinnön ja voisin jättää koko työnteon, joka oli alkanut tuntua vastenmieliseltä velvollisuudelta. Niinpä allekirjoitin paperin. Mummo taputti minua poskelle ja sanoi lämpimästi: ”Poika!” Sitten teimme lämpimät rommitotit ja tunsimme syvää yhteenkuuluvuutta, kuten asiaan sopikin.

Aikani kului mummon kanssa rupatellessa ja toisinaan en viitsinyt lähteä työhön lainkaan. Työnantaja kyseli kerran syytä poissaoloihini, mutta niukkasanainen ynähdykseni ei selvästikään riittänyt vastaukseksi, koska työsopimukseni purettiin. Mummo ei ollut pahoillaan, nythän meillä olisi enemmän aikaa olla yhdessä. Niin me molemmat luulimme.
 
Kohtalo järjesti asiat kuitenkin toisin. Vain muutama kuukausi potkujen jälkeen löysin mummon hengettömänä kenedy-keinustaan. Pihjalanmarjalikööri oli puoliksi juomattomana hänen kädessään, mutta hänen vilkas sielunsa odotti jo suuren lautturin kyydissä matkaa Taivaan Kirkkauteen. Suutelin hänen otsaansa ja soitin sitten jollekin – en muista kenelle, ehkä siivoojalle. 

Puhelun päätyttyä puhelimeni soi. Soittaja oli isäni, joka ei ollut tosiaankaan vaivannut minua yhteydenotoilla. Nyt hän kertoi rehvastellen, että oli voittanut lotossa miljoonan. Sitten hän kysäisi kuin ohimennen: ”Mitäs sinulle kuuluu?” Tunnekuohussani kerroin hänelle kaiken siitä, miten olin antanut adoptoida itseni ja miten uusi äitini oli juuri kuollut. Isäni oli suunniltaan. Hän manasi minut alimpaan helvettiin ja lupasi ensi töikseen kieltää olevansa isäni ja sanoi tekevänsä kaikkensa, etten ikikuuna päivänä perisi häneltä ”penninjeesusta vai mitä hemmetin senttejä ne pikkurahat nykyään olivat!” Suljin puhelimen ja koetin unohtaa koko jutun.
 
Parin päivän päästä luokseni tuli asianajaja, joka oli laatinut ne adoptiopaperit. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan testamentti eli vainajan viimeinen tahto. Täytyy tunnustaa, että olin odottanut jotain muuta kuin mitä sain kuulla. Kuvitelmani mummon varakkuudesta osoittautui yliampuvaksi. Itse asiassa hän oli lähes varaton. Talon mummo kyllä omisti, joskin se oli jo tuomittu purettavaksi. Tontti oli myyty vuosia sitten rakennusliikkeelle. Näin saadut rahat oli ryypätty tai muuten tupeloitu. Lisäksi mummo oli toivonut, että hänen ruumiinsa palsamoitaisiin ja hänen rakas poikansa ottaisi muumion säilytettäväkseen ikuisiksi ajoiksi. Olin sanaton kaiken kuultuani. Asianajaja kaatoi minulle lasillisen ja poistui vähin äänin jättäen minut miettimään tilannettani. ”Niin, se palsamointi on muuten maksettu”, hän sanoi lähtiessään.
 
Purjeenpaikkaajankatu 2. Kahden asunnon loukku. Vähäiset sädesienivauriot on melkein onnistuttu poistamaan. Siitä johtuen vuokraa on korotettu. Joudun pitämään kaihtimia ikkunoissa, etteivät ohikulkijat näe muumiota, joka istuu kenedy-keinussa olohuoneen nurkassa. Naapurin ikuneiti polttaa tupakkaa ja sen haju peittää joskus homeenhajun. Olen alkanut valmistaa kotiviiniä. Se tulee halvemmaksi. Pystyy sitä työttömyyskorvauksellakin elelemään. Viime viikolla tapasin sen naisen, joka soitteli minulle taannoin. Pyysin häntä kanssani elokuviin. Muistelen, että hänen ex-miehensä oli ammatiltaan merimies.