Inkeri Kilpinen (1926 – 2018) kirjoitti vuonna 1991 kantaesitetyn näytelmän Nouse Inkeri. Näytelmä kertoo Inkerin kansan vaiheista neuvostoaikana. Kirjan alussa on Tekijän sana, jossa Inkeri Kilpinen kertoo inkeriläisten vaiheista Pietarin kaupungin perustamisesta neuvostoaikoihin.
Näytelmässä on vahva uskonnollinen vire. Usko auttoi vainottuja ja sorrettuja, joita Neuvostoliitto mielivaltaisesti kuljetti kaukaisille vankileireille Siperiaan ja muualle. Näytelmä käynnistyy Kupanitsan kylän kirkolta ja sinne se kymmeniä vuosia myöhemmin päättyy. Alussa vietetään iloista hääjuhlaa. On vuosi 1924, neuvostovalta on alkanut, mutta julmuuksia ei osata vielä odottaa. Kuten Matti Kurikan näytelmässä Viimeinen ponnistus (kuvaus maaorjuuden lopusta Inkerinmaalla) tässäkin näytelmässä on lauluilla iso osuus. Kilpisen näytelmän laulut tuntuvat luettuinakin toimivilta, niitten mitta on tarkka ja vaikka ne ovatkin yleensä vain hyväntuulisia riimiteltyjä kalevalamittaisia ajanvietelauluja, niitä on mukava lukea ihan sellaisenaan. Näytelmä loppuu pastori Arvo Survon toiveikkaan uskonnolliseen lauluun Arpa mulle lankesi, lankesi ihanasta maasta.
Koska näytelmä käsittelee neuvostojärjestelmän sortotoimien kohdistumista inkeriläisiin, on kyseessä pääosin tragedia, joka sisältää järkyttäviä kohtauksia. Inkeriläisiä lyödään ja kun ovat vähän toipuneet, lyödään vielä kovemmin. Mikään toimintanäytös ei kyseessä ole, väkivalta kuvataan yhtä poikkeusta lukuunottamatta sanallisesti tai korkeintaan esitetään selkäsaunan jälkien hoitamista. Suomen valtion suhtautuminen inkeriläisten kohtaloon on tunnettua, Suomea sitoi pelko oman kansan joutumisesta suurvaltanaapurin hampaisiin, joten Suomi toimi vain asiakirjadiplomatian kautta. Inkeriläiset saivat selvitä yksin. Ihmeen kaupalla ja lujalla sisukkuudella jotkut selvisivätkin. Kaikkien kohtalo ei selviä tässä näytelmässäkään. Jeniseiltä on pitkä matka Kupanitsaan.
Tuntuu mukavalta todeta, että Inkeri Kilpinen on näistä lukemistani näytelmäkirjailijoista sijoittunut arvostuksessa korkealle. Hänen näytelmiinsä pääsee helposti sisään, niitten maailma on koskettava ja asenne elämään on minulle tuttu. Murteen käyttö on vaativa laji missä tahansa tekstissä, tässä näytelmässä murteellisuutta on kevennetty siten, että yleensä miehet puhuvat kirjakieltä, naiset murretta. Joskus aloin muistella oman mummoni karjalaismurretta ”mie mään messään, essimään vissaa, mil lyyään kissaa pitki vassaa, poikki vassaa”. Varmasti siitäkin voi löytää hauskuuden lisäksi huomautettavaa. Välillä juutuin tuumimaan murretta, vaikka parempi olisi keskittyä vain nauttimaan näytelmästä. Sitä paitsi murreosuudet on vieläpä tarkastettu niin tässä kuin Rakas lotta -näytelmässäkin.
Kirjassa on 105 sivua. Luin sen tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti