William Shakespeare: Loppu hyvin, kaikki hyvin

William Shakespeare (1564 – 1616) kirjoitti joskus vuosina 1601 – 1604 näytelmän All's Well That Ends Well. Näytelmä ilmestyi vuonna 1623 julkaistussa foliopainoksessa. Alkusanoissa kerrotaan myös, että ensimmäinen tunnettu esitys olisi tapahtunut vuonna 1741.

Lukemani suomennos julkaistiin vuonna 2007 nimellä Loppu hyvin, kaikki hyvin, suomentaja Tiina Ohinmaa. Suomennos on hyvää suomen kieltä eikä runollisuus särähtele lukukorvaan vaikka teksti onkin runollista ja paikoin hienosti riimiteltyä. Ohinmaa on usein käyttänyt samanlaista loppusoinnun kelpoisuusvaatimusta kuin nykyään iskelmäsanoituksissa eli vapauttamalla riimittelynsä liiallisen täydellisyyden vaatimuksesta hän on voinut päästä puhuttua kirjakieltä muistuttavaan, luettavuudeltaan miellyttävään lopputulokseen.

Lukemani suomennoksen tieteellisen erittelevät alkusanat kirjoitti Jyrki Nummi otsikolla Elämän kirjava kudelma. Niissä Nummi kuvaa näytelmää luonteeltaan nk. ongelmanäytelmäksi. Sellainen näytelmä ei ollut Shakespearelle tyypillinen, vain kaksi muuta lukee Nummi vastaavaan luokitteluun soveltuvaksi. Kyse ei ole puhtaasta komediasta eikä ainakaan tragediasta. Näytelmässä osoitetaan kaikkien hahmojen jonkinmoinen vähintäänkin epäilyttävä, harhauttava toiminta ja joittenkin kohdalla selkeä epärehellinen peli. Nummi laskee näytelmän ruodot tosi tarkkaan, minulle vähempikin olisi riittänyt. Koska tämän tyypin näytelmissä on kumminkin sopuisa loppu, lainaan tässä kohden kolaamiseen taipuvaa suurikokoista runon sepittelijää:

Koristeet Korintin kuuluvat pylväisiin, temppelin kannattelijoihin ylväisiin.

Ei  päätä-häntää syntyisikään käärmeettä, kuninkaan punaviittaa valkopäärmeettä.

Juoni näytelmässä on semmoinen, että leskikreivittären ottotytär on rakastunut kreivittären poikaan. Koska tyttö on edesmenneen taitavan lääkitsijän lapsi, on hän perinyt isänsä tietoutta ja parantaa kuninkaan. Kuningas lupaa neidolle puolisoksi kenet hän haluaa. Kreivi ei pidä ottosiskoaan oman säätynsä mukaisena vaan väheksyy häntä kuninkaallisesta neuvosta ja äitinsä myötämielestä huolimatta. Nuori kreivinplanttu saa vihdoin kuninkaalta käskyn suostua ottosiskonsa ukoksi. Kreivi suostuu näennäisesti, mutta lyö tiskiin samantapaiset ehdot kuin Kalevalassa hiiden hirven hiitäminen ja kyisen pellon kyntäminen. Rakastunut neito päättää kumminkin päästä maistamaan tavoittelemaansa namukkia ja siitäpäs syntyy soppa. Tavallaan kyse on siis hylätystä kosijattaresta hankkimassa hyvitystä hankkeelleen.

Näytelmän nuoripari, veli ja hänen alempisäätyinen, mutta neuvokas ottosiskonsa, ovat kieltämättä päähahmoja. Laajalti toimintaa on kreivin lähipiiriin kuuluvan kapteeni Parolesin ympärillä, mielenkiintoinen hahmo on kreivittären hovinarri Lavatch, jolta löytyy ilkikurisesti sohaiseva vitsi tai kymmenen tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kuningas toimii jonkinlaisena oikeudenmukaisena tuomarina, joka toisaalta järjestelee muitten asioita näitten tietämättä.

Kirjassa on 177 sivua, aloitin sen lukemisen eilen ja pääsin loppuun hyvin tänään.