Jean-Paul Sartre: Altonan vangit

Jean-Paul Sartre (1905 – 1980) tunnetaan 1960-luvun suurena ajattelijana. Vuonna 1959 ensiesitettiin hänen näytelmänsä Les séquestrés d'Altona. Jo vuonna 1965 julkaistiin lukemani Helvi Nurmisen tekemä suomennos nimellä Altonan vangit. Tätä ennen (1962) oli näytelmä taipunut Vittorio de Sican ohjaamaksi elokuvaksi, jonka joskus nuoremmuuttani tv:stä katselin.

Altona on kaupunginosa Hampurin kaupungissa, tai Hamburgin, kuten suomennoksessa sanotaan. Se on siis näytelmän tapahtumapaikka. Tarkemmin sanoen näytelmä ottaa tapahtuakseen vanhassa sukutalossa, jota asuttaa Gerlachin laivanvarustajasuku. Sukuun tai oikeastaan perheeseen, kuuluvat isä, hänen poikansa Werner ja Wernerin puoliso Johanna, Wernerin sisko Leni sekä ikään kuin ulkopuolisena hahmona, mutta tapahtumia tahtomattaan hallitsevana perheen vanhin poika Frantz. Gerlachien liikeyritys on paisunut valtavaksi, työntekijöitä on satatuhatta. Varustamo kasvoi sota-aikaan rakentaessaan Saksalle tehokkaan laivaston. Sodan päätyttyä länsivallat tukivat varustamoa edelleen ja sen omistajasta tuli vaikutusvaltainen mies.

Frantz oli isän kaavailema vallanperijä. Kaikki kuitenkin muuttui sodan myötä, Frantz palasi sodasta häntä koipien välissä, häpeällisen teon tehneenä. Nürnbergin oikeudenkäyntien lopputulemaa Frantz ei kestä kuunnella radiosta, erinäisten vaiheitten kautta murtunut mies telkeytyy piilottelemaan ison kotitalon syrjäiseen kamariin, jonka ikkunakin muurataan umpeen. Perhe hommaa Frantzille kuolintodistuksen, jonka mukaan hän on kuollut Argentiinassa pian sodan päätyttyä. Sodan päättymisestä on näytelmän tapahtumien aikaan kulunut neljätoista vuotta.

Frantz on elänyt kolmetoista vuotta eristäytyneenä huoneeseensa pukeutuneena repaleisiksi kuluneisiin sotilasvaatteisiinsa ja tavannut noina vuosina ainoastaan sisartaan Leniä, joka vie hänelle ruokaa ja huolehtii hänestä. Tuona aikana Leni on veljensä ajattelua myötäillen pitänyt yllä mielikuvaa, jonka mukaan Saksa on muserrettu, että maassa vallitsevät nälkä ja kaikenlainen kurjuus. Tosiasiassa Saksasta on tullut Euroopan johtava talousmahti. Frantz on vähän kerrassaan menettänyt todellisuudentajuaan, hän käy keskusteluja kolmannenkymmenennen vuosisadan olentojen kanssa. Maapallon tulevat valtiaat ovat rapuja, jotka kykenevät näkemään ja kuulemaan kaiken jonkinlaisen kalvon avulla. Ravuille Frantz kuvittelee välittävänsä viestiä menneisyyden maailmasta.

Isä lähettää terävä-älyisen Johannan murtamaan Frantzin ympärille kohonnutta mannerjäätä. Kaunis Johanna saakin Frantzin avautumaan, mutta Frantz on ilmeisen karismaattinen ja vetää Johannan mukaan samaan souviin kanssaan. Näytelmän edetessä selviää, että isä on koko ajan tiennyt tärkeimmältä osin Frantzin (fant)asioista, että Johannan lähettäminen Frantzin luo on ollut vain osa taitavan liikemiehen strategiaa. Lopulta näytelmä muotoutuukin isän ja pojan väliseksi lohduttomaksi ajatustenvaihdoksi. Jos haluaa, voi vaikka nähdä ravut pyhänä henkenä.

Oli tämä näytelmä minulle aika raskasta luettavaa. Se vaikutti jotenkin romaanilta, jossa juurta jaksaen kaivellaan kaikki hampaanvälit eikä siltikään tule suu laakista raikkaaksi. Sartre antaa melko tarkkoja lavastusohjeita ja näyttelijätkin saavat aika paljon luonnehdintoja repliikkeihinsä. Onneksi ei sentään ollut mukana luonnonkuvausta.

Aber gelesen si pas comprit. Kirjassa on 177 sivua. Lukemista riitti kolmen päivän ajalle.