Aino Kallas (1878 – 1956) kirjoitti vuonna 1936 julkaistun näytelmän Talonpojan kunnia. Sain sen äsken luettua, kun olin käyttänyt kirjaa kirjastolla, jossa leikkasivat saksilla kirjasen lehdet auki. Olivat tuoreeltaan vielä kirjapainon jäljiltä leikkaamati.
Näytelmä kuuluu Kallaksen teosten virolaisten historiaa kuvaavaan sarjaan. Tammikuun alussa vuonna 1906 Orgitan moisiossa Kavilan pitäjässä on kansannousun jälkeen järjestetty venäläisten miehittäjien toimesta rankaisuretki, jossa ainakin 22 talonpoikaa on ammuttu. Ennen kuin rangaistusretkikunta jatkaa matkaansa, on jäljellä vielä Lauban isännän tuomitseminen ja rankaisu. Kenraali Voronin päättää, ettei isäntää ammuta, sillä hän ei löydä ampumiseen mitään syytä. Sen sijaan Orgitan perintöherra ja kirkkoherra, molemmat saksalaisia, vaativat että ukko ammutaan. Voronin määrää isännälle vitsarangaistuksen ja jättää nuoren luutnantin huolehtimaan rangaistuksen täytäntöönpanosta. Väkivahva vanki kuitenkin kieltäytyy rangaistuksesta, jota ei tunne ansainneensa ja jonka vastaanottaminen tekisi hänestä orjankaltaisen. Lauban isäntä haluaa olla vapaa mies ja on valmis vaikka kuolemaan mieluummin kuin ottamaan selkäänsä.
Näytelmä on erittäin selkeäpiirteinen. Jostain syystä se muistuttaa enemmän novellia kuin näytelmää, vaikka onhan siinä vuorosanat ja lavasteet on kuvattu kuten näytelmissä ainakin. Mutta jostain syystä, ehkä koska on tullut lukaistua jo aiemmin muutama Kallaksen virolaisaiheinen kertomus, jotenkin vain tunnustaa novellilta tämä näytelmä. Samaa tosin voi sanoa hiljattain lukemistani Helli Kaikkosen ja Irma Koskimiehen näytelmistä. En osaa sanoa voisiko vaikutelma syntyä siitä, että kukin näistä kolmesta näytelmästä tapahtuu yhdessä ja samassa paikassa ja reaaliajassa – tarkoitan, että sikäli kuin voi erottaa mitään erillisiä kohtauksia, niitten välissä ei ole mitään aikahyppäystä.
Kallaksen tekstit varmaankin pohjautuvat historiallisiin tai muihin vastaaviin lähteisiin, se tuntuu tässäkin lävitse varsinkin henkilöitten nimissä. Tosin Lauban emännän ja pojan nimistä, Roosi ja Ants, tuli mieleen Tallinnan Roosikrants -ravintola, jossa kerran kävin syömässä. No, nyt taisi minulta sanottava loppua, joten totean, että lukeminen kesti ehkä tunnin tai vähän päälle. Sitä paitsi ruoka taitaa olla valmis. Vihkosessa on 49 sivua.
Dziękuję za zainteresowanie
VastaaPoista