Arvid Järnefelt (1861 – 1932) kirjoitti vuonna 1924 julkaistun kolminäytöksisen näytelmän nimeltä Sointula. Näytelmänsä kirjapainatteen alussa Järnefelt huomauttaa, että vaikka Pohjois-Amerikan Vancouverissa, Malcolm saarella olikin Sointula-niminen siirtola 1900-luvun alussa, ovat näytelmän henkilöluonteet vapaasti muovaeltuja taiteen tarkoituksissa.
Näytelmä on tosiaankin taideteos jo siinäkin mielessä, että näytelmän kolme näytöstä – alku, keskikohta ja loppu – tosiaan liittyvät nätisti toisiinsa ja muodostavat kelpo kokonaisuuden siten, että niistä syntyy yhtenäinen kertomus, joka sisältää oman opetuksensa.
Ensimmäinen näytös tapahtuu Suomessa, siinä Johannes-niminen koulutettu ja ainakin avion kautta varakas henkilö on juuri eroamassa vaimostaan, joka ei halua miestään seurata yhteiskuntakokeiluun valtmeren taakse. Samaan syssyyn eroparin asunnossa järjestetään kokous, jossa tulevat kohtalonkumppanit tapaavat toisensa ja päättävät nimetä siirtolansa Sointulaksi.
Toisessa näytöksessä kuvataan Sointulan elämänmenoa yhden ratkaisevan päivän aikana. Yhteisölle on juuri saatu rakennetuksi kokoustupa. Lattialla olevista lastuista, palovakuutuspuheista ja sisällä polttelusta tulee etsiskelemäti mieleen Ibsenin näytelmä Kummittelijat. Mutta se polte, joka kaataa Sointulan, se milloin kytee milloin roihuaa ihmissydämessä ja se poltehan on tietysti se rakkaus. Ylimitoitetuin tavoittein kokeiluun suhtautuva Johannes julistaa vapaata rakkautta yksinkertaisille maamiehille, jotka ovat tottuneet puhumaan tiukan paikan tullen raamatullisin termein ja ajattelemaan jokseenkin samaan henkeen. Tästä taas tulee mieleen Mika Waltarin romaanin Mikael Karvajalan vallankumouksellinen julistaja, jonka ajatus siitä, että kaikki on yhteistä, karahtaa kiville kuin samara kirkkaalta taivaalta.
Kolmas näytös tapahtuu jälleen Suomessa, Helsingissä, siinä samassa kauniissa salissa, josta näytelmä alkoi. Vaimon koti on köyhtynyt, palvelusväki on lakossa ja Johannes, Suomeen palanneena, julistaa omia aatteitaan toreilla ja puistoissa. Vaimon palvelustyttö on ollut häntä katselemassa, komea kuuluu olevan, puheetkin ovat siinä sivussa jääneet mieleen. Järnefelt piirtää näytelmässään kuvan julistajasta, jota ei mikään estäisi julistamasta – eikä yhä uudelleen epäonnistumasta. Jokin hänessä silti ihmisiin vetoaa, aina löytyy uusia, jotka uskovat hänen käyttöönsä koko omaisuutensa, jotta maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi. Voi, voi, semmoisia ne idealistit ovat, semmoisia heidän seuraajansakin.
Kirjassa on 140 sivua. Lukaisin sen tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti