Eugène Ionesco: Kuningas kuolee

Romaniassa syntynyt ja Ranskassa asunut kirjailija Eugène Ionesco (1909 – 1994) kirjoitti vuonna 1962 julkaistun näytelmän Le Roi se meurt. Luin Reija Lounatvuoren vuonna 2014 ilmestyneen suomennoksen nimeltä Kuningas kuolee.

Sen verran minulla oli ennakkotietoa tästä Ionescosta, että olin kuullut hänet tunnetuksi absurdistisista teksteistään. Joskus lukaisin vähän alkua hänen romaanistaan Erakko (Le Solitaire), mutta se ei silloin oikein ottanut iskeäkseen. Muistelen, että lukiossa opettaja soitti äänilevyltä jotakin Ionescon tekstiä, jossa oli hauskan kuuloisiakin juttuja. Pidän enempi hauskoista teksteistä ja tämä näytelmä Kuningas kuolee tarjosikin ihan kivasti koomisia aineksia.

Nimeämättömän maan kuningas Bérenger I on heikossa hapessa ja näytelmässä edetään melko nopeasti siihen, että hänen ensimmäinen vaimonsa kuningatar Marguerite ja lääkäri ovat ikään kuin päättäneet kuninkaan kuolevan näytelmän aikana. Kuningas onkin elänyt jo parit sadat vuodet tai mitäpähän lie, joten johan tuo joutaa. Kuningas itse tosin suhtautuu asiaan vastahakoisesti. Elämässä olisi vielä paljon tehtävää ja nähtävää, kuninkaalla on nuori vaimokin, kuningatar Marie. Muut hahmot näytelmässä ovat vartija ja siivooja, joka tekee kaikki työt.

Vuoropuhelu etenee sujuvasti kuin kuninkaan suostuttelu kuolemaan. Suomennoksen kieli on väliin rentoa ja tarvittaessa juhlapuheilta, lääkärin konsultaatiolta tai elämäntaito-oppailta kuulostavaa. Kuningas vajoaa muistoihinsa ja niin tekevät kaikki muutkin. Lopulta näytelmän aristoteelinen tehtävä tulee suoritetuksi ja kuningas kuolee. Kaikkihan me kuolemme. Olivatko ne makunystyrmät, jotka alkavat surkastua jo alle kymmenvuotiaalla eikä sitten kuule enää heinäsirkkojakaan! Näytelmän suhtautuminen kuolemaan on monipuolinen, eniten hauskuutti kuninkaan vastaanhangoitteleva asenne, josta esimerkiksi lainaus kohdasta, jossa kuningas vetoaa aurinkoon:

Aurinko pieni, hyvä aurinko, puolusta minua. Kuivata ja tapa koko maailma, jos tässä tarvitaan pientä uhrausta. Kuolkoot kaikki, jos vain minä saan elää ikuisesti vaikka yksin autiomaan äärettömyydessä. Kyllä se yksinäisyys jotenkin hoituu. Minä vaalin muiden muistoa. Kaipaan heitä vilpittömästi. Ihan hyvin voin elää rajattomassa, läpinäkyvässä tyhjyydessä. Parempi kaivata kuin olla kaivattu.

Oikein mojova teksti vaikka kuolinilmoitukseeni. Kuten lukija huomaa, on teksti täysin ymmärrettävää, mihinkään ylenpalttiseen järjenvastaisuuteen ei riennetä. Tai miten sen nyt ottaa. Joka tapauksessa mättäväkin logiikka on parempi kuin ei logiikkaa lainkaan. Ainakin luulisin. Minulle tämä näytelmä näyttäytyy runollisena vuoropuheluna. Hahmot ovat selkeitä, heillä on oma vivahteikas luonteensa kullakin ja heidän suhtautumisensa dramaattisesti etenevään kuolemantapaukseen vaihtelee toteavasta kyynisyydestä rakastavaan hellyyteen. Voisin vaikka katsella tämän näytelmän, kunhan ei kovin monesti tarvitsisi katsella.

Kirjassa on 140 sivua. Sen lukemiseen kului minulta pari päivää.