Inkerinmaalla syntynyt ja varttunut Matti Kurikka (1863 – 1915) tunnetaan ehkä parhaiten ulkoisille maille perustamistaan yhteisöistä, joissa tavoiteltiin jonkinmoista ihanneyhteiskuntaa. Kurikka vaikutti myös Suomen politiikassa työväenaatteen miehenä, jolle hengelliset ajatuksetkin olivat tervetulleita. Tämän lisäksi hän kuuluu toimineen lehtimiehenä. Lukaisin hänen näytelmänsä, käsitteekseni ensimmäisensä, jonka nimi on Viimeinen ponnistus. Näytelmä on vuodelta 1884 ja sen alkulehdiltä löytyy painettuna tekijän syvän kiitollisuuden osoituksena omistus Suomalaisen teatterin nerokkaalle johtajalle, Tohtori Kaarlo Bergbomille. Sain Kuopion kirjastosta luettavakseni alkuperäisen kappaleen näytelmän kirjajulkaisua. Teos löytynee luettavaksi myös netistä.
Näytelmän aiheena on vuonna Venäjän keisarin Aleksanteri II:n vuonna 1861 antama manifesti maaorjuuden lakkauttamisesta Venäjänmaalla. Tapahtumapaikkana on Inkerinmaa, lähellä Pietaria, keisarillisen Venäjän pääkaupunkia. Hyvin lyhyessä katkelmassa kuvaillaan vierailua keisarin puheilla. Tieto manifestista oli saavuttanut kansan jo ennen allekirjoitusta ja julistusta. Niinpä näytelmän pääaihe keskittyy aatelismiehen ja hänen alustalaistensa toisistaan vastakkaiseen viimeiseen ponnistukseen. Aatelismies toivoo vielä voivansa vaikuttaa keisarin päätökseen, talonpojat sen sijaan odottavat manifestia kuin venäläistä kuuta nousevaa.
Pääaiheeseen on liitetty kaksi toisiinsa kytkeytyvää ja osin törmäyskurssillekin keskenään asettuvaa teemaa: nimittäin rakkaustarina talonpojan tyttären Annin ja kasvattipoika Andrein välillä sekä poikaansa etsivän Audotja-äidin tarina. Näitten teemojen saatteleminen tyydyttävään päätökseen kuultaa näytelmän lävitse kuin vanhan kotimaisen elokuvan juoni. Teatterissa tällainen on oikeasti toivottavaakin. Katsoja saadaan sillä keinoin odottamaan sitä mitä tuleman pitää ja huojentumaan siitä, että kaikki kääntyi vielä parhain päin. Lopuksi luettava keisarin manifesti on kuin seremoniamestarin pöyheän juhlallinen päätösjulistus: näytelmä on päättynyt, voitte mennäh kotioh!
Näytelmä sisältää kosolti laulelua ja pientä piirileikkiäkin. Mukana on myös hauskoja sivuhahmoja, joista pitää erityisesti nostaa esiin Juhana, Roposen talon poika, joka laukaisee hauskan sutkauksen tilanteeseen kuin tilanteeseen – samaan tyyliin kuin Minna Canthin pari vuotta Kurikan teosta aikaisemmin esitetyssä näytelmässä Murtovarkaus sanaileva Hoppulainen. Toinen huomiotani herättänyt hahmo on suomea haastava Donin kasakka Wasjka, joka ei esiinny minään julmana vasilina vaan hän tasapainoilee työnsä ja kelpo väkenä pitämänsä kansan välillä. Aatelismies, hänen ylhäisyytensä Nikolai Kosmin on uuden kynnyksellä vielä osaksi kiinni vanhassa järjestelmässä, jossa hän isällisellä huolenpidollaan on johtanut koko seutukuntaa, mutta toisaalta hän on nopeasti valmis tunnustamaan, ettei rehellisiä ihmisiä enää saa kiusata, kun manifesti saapuu.
Mielenkiintoinen kansatieteellinen yksityiskohta nousee esiin näytelmän alkuvaiheissa puhuttaessa savakoista ja äyrämöisistä. Vanhakantaiset äyrämöiset ovat pitäneet yllä perinteitä, käyttävät yhä perinteen määrittämiä vaatteita, joita varmaan nykyään nimitettäisiin muinaispuvuiksi, kun taas savakot omaksuvat sulavasti uusia aatteita ja käyttävät myös uuden kuosin vaatteita. Hämmästyttävän tärkeälle sijalle nousee uskonto, jossa kumpikaan puoli ei voi hyväksyä venäjänuskoista eli ortodoksia puolisoksi. Monikulttuurisessa ympäristössä inkeriläiset ovat pitäneet kiinni omista erityispiirteistään, vaikka alueella kyllä asusti myös ortodoksiuskoisia inkerikkoja (mm. Larin Paraske).
Näytelmässä on 76 sivua. Luin sen eilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti