Lukaisin tuossa aamutuimaan kirjassa Antiikin runoutta ja draamaa mukana olevat Pentti Saarikosken suomentamat katkelmat Euripideen näytelmästä Bakkhantit. Euripides (n. 480 – 406 eKr.) oli murhenäytelmistään tunnettu kirjailija antiikin aikaisessa Kreikassa, mutta hän kuoli Makedoniassa vähän myöhemmin. Lukemani katkelmakimara on varustettu Saarikosken johdannolla, joka alkaa Euripideen kuolemaan liittyvällä kertomuksella. Kerrotaan, että koiralauma olisi repinyt Euripideen kuoliaaksi hänen palatessaan juomingeista. Saarikoski arvelee, ettei tarina varmaankaan pidä paikkaansa.
Aikoinaan historianopettajani arpoi kaikille oppilailleen antiikin aikaiset nimet. Minulle arpa antoi nimeksi Euripides. Niinpä tämä näytelmäkirjailija on tuntunut jo tästä syystä lievästi kiinnostavalta. Lisäksi häämatkallani Vähän-Aasian rannikolla sijaitsevalla Samoksen saarella halusimme me nuoripari käydä paikallisessa bouzouki-ravintolassa kuulemassa aitoa reipashenkistä kreikkalaista musiikkia. Menimme syrjäkylillä sijaitsevaan ravintolaan pari tuntia liian aikaisin. Sanoin taksikuskille käyväni kysäisemässä moneltako mesta aukeaisi. Niin teinkin. Saavuttuani ravintolan piha-alueelle minut otti vastaan suurehko lauma vihaisesti räyhääviä koiria, jotka onneksi oli suljettu häkkiin. Koputin ravintolan oveen ja avaamaan tuli aran näköinen kokki, jolla oli kädessään suuri leikkuuveitsi. Rannekellostaan summittaista aikaa näyttäen hän ohjeisti minua tulemaan uudelleen jonkin verran myöhemmin. Kun palasin taksiin, kuski nauroi katketakseen ja nuorikkoni tähyili minua kasvot kalvenneina. Minä kerroin, että siellä oli toistaiseksi tarjolla vain koira-bouzoukia. Niin että jotain totta kertomuksissa saattaa ollakin...
Tämä Euripideen tarina tarjoillaan kirjassa vain muutamana katkelmana, yhteensä kolmisenkymmentä sivullista. Saarikoski on suomentanut tekstin säkeittäin (siis säe kerrallaan, ei kumminkaan säkitettyinä) ja vapaamittaisena. Siten näytelmä on kieltämättä helpompi lukea, kun ei tarvitse laskea. Nimittäin, että onko runomitta kohdillaan. Jolloin tarina saa luvan puhua.
Tarinassa on kyse naisista, jotka ovat villiintyneet Teebaan (Saarikosken suomennoksessaan käyttämä kaupungin nimiasu) saapuneista Dionysoksen palvojista. Bakkhantit ovat Dionysosta palvovia ja juhlivia naisia, jotka näytelmässä ovat vetäytyneet kaupungista lähiseudun vuorelle pitämään menojaan, joihin arvellaan liittyvän juopottelua ja irstailua. Minusta eräs tulkinta näytelmän teemasta voikin olla uskonnollisen hurmion riistäytyminen pahasti hallinnasta. Toiselta puolen tarkastellen näytelmässä myös kysytään voiko ihminen kylmästi kääntää selkänsä entisaikojen jumalille.
Koska näissä antiikin vanhemmissa näytelmissä on usein kyse myyteistä ja jumalista, on naisia villitsemässä Dionysos himself. Hän yrittää puhua järkeä ja rauhoitella nuorta Pentheusta, Teeban johtohahmoa, joka on erityisen käärmeissään naisten riehaantuneesta juhlinnasta, ovathan geimeissä mukana myös hänen äitinsä ja tätinsä. Dionysos antaa Pentheuksen jopa vangita itsensä (tosin tietämättä kuka hänen vankinsa oikeesti on), kunnes hän lopulta saa tarpeekseen ja päättää kostaa Pentheukselle. Jumalan kosto on julma. Siinä missä Sofokleen näytelmässä Oidipus tappaa isänsä ja nai äitinsä Thebassa, yllyttää Dionysos äitiä ja muita hurjistuneita bakkhantteja tappamaan Pentheuksen mitä julmimmalla tavalla – koiralaumatarinalle on syynsä. Tuli muuten tuosta nimestä Pentheus ja nimestä Pentti ja Valamon luostarista mieleen juuri entisaikojen Jumalan puoleen kurkottaminen.
Antiikin tarusto on rikas ja värikäs. Kiva lukea tämän aihepiirin kirjoituksiasi, varsinkin koska kevennät niitä sulaviksi lukea.
VastaaPoistaEi ihme, että olet Euripideestä kiinnostunut, kun on tuo omakin seikkailu Euripideenä.
Hauska myös assosiaatio Pentti Saarikoskeen Valamossa.
Sulavoittamisessa taitaa olla kyse jonkin sortin itsekritiikistä, enhän ole mikään asiantuntija. Se itsekritiikki tosin otti loppuakseen juuri tuossa Pentheus-Pentti otvailussa. Kävelyllä mietin pitäisikö se ottaa pois, mutta jospa nyt siitä ei kovin moni loukkaantuisi. Poistan sen, jos joku niin haluaa.
PoistaLuin keväällä tämän saman tarinan Tarujen Hellas -kirjasta, mutta sain siitä ihan eri käsityksen. Minusta Pentheus tuntui tarinassa suvaitsemattomalta diktaattorilta, joka vainoaa Teebaan seurueensa kanssa saapuvaa Dionysosta ihan vain sen takia, että tämä tahtoo tanssia, laulaa ja juoda viiniä eikä heilutella miekkaa hevosen selässä ja taistella. Kyllähän Pentheukselle kävi huonosti, mutta periaatteessa Dionysos edusti minusta rauhanomaisuutta ja eräänlaista naisellisuutta (suurin osa hänen seuraajistaan taisi ollakin naisia) aseiden kalistelun sijaan. Ja ehkä myös villiä luontoa.
VastaaPoistaJännittäviä muistoja sinulla ja kiva tuo uusi nimi historiantunneilla.
Joo, swaabilaiset tulkinnat sijansa saakoot... Ja tänään taisi tekstitv:ssä lukea, että naisten on saatava suuttua. Tässä näytelmässähän naiset ovatkin sananmukaisesti suutuspäissään. Alunperäinen taru (sikäli kuin sellainen on) ja Euripideen näytelmä saattavat hyvinkin poiketa toisistaan. Yleensä kai antiikin näytelmät perustuivat yleisön hyvin tuntemiin taruihin, joista näytelmässä esitettiin oma tulkinta.
PoistaMinä luin näytelmästä vain muutaman katkelman, jotka kirjasta löytyvät sekä Saarikosken kirjoittaman johdannon ja äsken katselin mitä mieltä toveri Wikipedia asiasta on. Sikäli näytti minustakin olevan niin, että Dionysos aluksi kieltäytyy panemasta hanttiin, mutta toisaalta hänen vaikuttimensa saattavat olla vähemmän rauhanomaiset. Hän on hakemassa hyvitystä ja hänen tielleen asettuva Pentheus kokee kammottavan lopun villeiksi yltyneitten naisten käsissä. Dionysos esiintyy Pentheuksen seurassa kuin kaikkivoipa viekastelija, joka tietää lopulta perivänsä voiton vastaansa asettuvasta ihmisolennosta.
Tuokin tulkinta sopii tarinaan (ja voi tosiaan olla, että lukemamme versiot poikkeavat toisistaan joissakin kohdissa). Minusta Dionysos oli kuitenkin aika kärsivällinen. Ei hänen toimintansa tietysti sovi moraaliseksi esikuvaksi (kuten eivät monet muutkaan antiikin tarut), mutta tarinasta välittyi minusta se, että liika on liikaa. Antiikin jumalat vetivät herneen nenään paljon pienemmistäkin asioista kuin siitä, että ihminen halusi vangita ja tappaa heidät.
PoistaTätä pohtiessa tuli mieleen, että tarinaa voisi ehkä symbolisesti pitää psykologisten ajattelumallien tai elämäntapojen (tai jopa yhteiskuntamallien) kuvauksena, jossa vastakkain ovat ankara, jäykkä, rationaalinen, aggressiivinen ja autoritatiivinen asenne, ja toisaalta intuitiivinen, joustava, orgaaninen, pehmeä ja tunteellinen asenne. Jos edellinen tahtoo tuhota jälkimmäisen, se tuhoutuu itse kokonaan.
En tosiaankaan tunne lukemaasi Gustav Schwabin Tarujen Hellas -tekstiä, jonka näköjään kerrotaan kuvaavan tarkasti antiikin taruja. Olen käsittänyt, että Dionysoksen lähtökohta vierailulleen Thebassa olisi ollut se, että siellä ei ollut myönnetty hänen jumaluuttaan, sitä että hän oli Zeuksen poitsuja tai jotain. Niin että vaikka hän käyttäytyykin pehmeänsävyisesti aluksi, lienee hänen lähtökohtaisena tarkoituksenaan ollut saada hyvitystä? Minusta Dionysos suorastaan houkuttelee Pentheuksen vastustamaan itseään, jotta saa tuhota hänet. Näytelmässä Dionysos sanoo Pentheukselle: "Tyhmästähän viisaus aina kuulostaa tyhmyydeltä." Eikö se ole aika provosoivaa?
PoistaNäytelmän tulkinnasta Saarikoski johdannossaan vaikuttaisi arvelevan, että kun antiikin Hellaan näytelmäperinne syntyi Dionysos-kultin kuorolaulujen kautta, halusi Euripides mahdollisesti tässä ehtoopuolen näytelmässään palata näytelmän juurille ikkäänkun sananmukaisesti kertomalla juuri Dionysoksesta. Se että iso D perii voiton, tarkoittaisi siis, että näytelmä on saavuttanut jalansijansa immeisten ajanvietteenä perinteisten juomajuhlien kehittyneempänä spin-offina. Ihan täsmälleen näillä sanoilla Saarikoski ei tosin mielipidettään ilmaise.
En tiedä, miten tarkka tuo Schwabin kirja on (eikä antiikin taruista varmaan ole olemassakaan "oikeaa" versiota), ja tässä on kyse enemmän omasta tulkinnastani, tarinassa on hyvät perusteet sinunkin tulkinnallesi siitä. Mun mielestä ollaan molemmat oikeassa :).
PoistaMinusta psykologinen tulkinta alkaa tuntua kiinnostavammalta kuin kirjaimellinen tulkinta (eräs antiikin kulttuuria opiskellut tuttu sanoi, etteivät naiset oikeasti olleet bakkanaaleissa niin väkivaltaisia kuin tarinoissa): jos tunteet yrittää tukahduttaa, ne vievät kuitenkin lopulta voiton. Tämän puolesta puhuisi se, että Pentheuksen tappaneista naisista kaksi oli hänen lihaansa ja vertansa, äiti ja täti, symbolisesti osa häntä. Ja myös, että tunteet voivat olla lopulta todella voimakkaita, tuhoisia ja sokeita tai järjettömiä, jos niille ei anna tarpeeksi tilaa ja huomiota. Tai vaikka luonto, jos sitä kohtelee huonosti liian kauan.
Tuo luontojuttu tuli mieleen siitä, että Pentheus kohtasi muistaakseni loppunsa metsäisessä vuoristossa kaukana ihmisasutuksesta.
PoistaTeatterimuseon sivuilla https://www.teatterimuseo.fi/verkkonayttelyt/tragedy/pages/fi/kuuloke.html
Poistaon kuunneteltavissa pikku katkelma siitä, miten Agaue tai Agave yllättyy huomatessaan, että se leijonanpää, jonka hän ylpeänä on kantanut Thebaan onkin hänen oman poikansa Pentheuksen pää. Kaikkea se Bacchuksen palvonta tiettää...