Niinä päivinä huomattiin jotain tapahtuneen aikoja sitten. Se huomattiin siitä, että entiset ennustemallit eivät pitäneet kutiaan, eivätkä paljon muutakaan. Vettä ne eivät olleet pitäneet koskaan. Kaikenlaista kuraa niistä tunkeutui ulos ja pienet ennennäkemättömät eliöt pilkistelivät niitten kalvoihin puhjenneista reijjistä. Satutaiteilijan luomuksia, jotkut arvelivat, mutta väärässä olivat.
Maailma oli muuttunut. Korvissa soi ja kehoa keikutti. Isot hepokatit asettuivat tielle poikkiteloin ja kalisuttelivat hampaitaan ohikulkijoille. Talojen seinustoilla näkyi niitäkin, jotka olivat alkaneet lämmittää kotiaan kaasulla. He kääriytyivät tiukasti vilttiensä suojiin ja mulkoivat ympärilleen suurilla, tummilla silmillään. Vesipullot tekivät kauppansa, tai sitten se kauppa oli ryöstetty, sillä kaikilla näkyi samanlaisia pulloja. Muuta samanlaista ei ollut havaittavissa.
Juuri samanlaisuus oli muuttunut. Erilaisuus oli uusi oranssi. Maailma yhdentyi suureksi maailmankyläksi, jossa skandinaavien hyvinvointi kohtasi intialaiset kastittomat. Raitiovaunut otettiin uudelleen käyttöön jotta köyhilläkin olisi varaa roikkua vaunun perässä. Metroista poistettiin portit ja lisättiin vartijoita. Luokkatietoisuus löi itseään läpeen sen kuin kerkesi. Leipälävet toimivat sähköisesti. Verkot soivat sitä mukaa kuin muikkukanta pieneni.
Joku sanoi, että maailmasta oli tullut pannukakku, toinen väitti sitä rusinaksi, kolmas maustekakuksi, kahdeksas kasipalloksi pussissa. Epätietoisuus ja epävarmuus kävelivät joka ilta käsikynkkää ja painuivat puskiin. Sieltä kuului rits ja rats. Köyhä vilpitön mies, joka kuului nomenklatuuraan vaikka olikin nyt rappiolla, kertoi puolitotuuksia jalkakäytävän reunakivellä istuen. Ensimmäinen sukupolvi, joka oli syntynyt risgrynsgröt mellan öronen mekasti ohi kulkiessaan. Mies ei osannut sanoa, mistä he tulivat. Hänen silmänsä seisoivat kuin olisivat odottaneet äsken mennyttä junaa jo vuosikaudet.
Totuus käveli tuolla jossakin kädet taskussa ja haisi pahalle. Ei ollut peseytynyt pitkiin aikoihin. Tukka rehotti, vaatteet olivat nuhjaantuneet ulkona nukuttujen öitten myötä. Ja oliko siinä niin nukuttukaan? Yhä kaameammilta tuntuivat heräämiset, unet litteiltä luumuilta, suoraan Unkarista. Ainut hyvä puoli oli se, ettei hampaita enää särkenyt, sillä ne olivat poissa. Teki kipeää muistella miksi.
Hampaaton Totuus hampparoi joelle, jonka varressa oli siellä täällä paikkoja, joita ei ollut vielä kaavoitettu. Siellä Totuus tapasi istua käsi poskella. Hän koetti olla muistelematta menneitä, niitä laaja-alaisempia kuin pelkät omat hampaat. Kuka se silloin väittikään, että sivistyneistö oli kääntänyt selkänsä syrjäytyneille eikä enää tiennyt heidän olevan olemassakaan? Totuus muisti vain vastanneensa, että sivistyneistö oli aina asettunut selin köyhälistöön, korkeintaan kurkkinut olkansa yli lähestyikö jonkun käsi rahapussia. Puheet tasa-arvosta tarkoittivat sivistyneistön mielestä sitä, että köyhätkin saivat kehua sivistyneitten ylemmyyttä. Köyhien ei oletettu käyttävän äänioikeuttaan vaaleissa tai netissä. Joku hourupää saattoi julistaa, että yhteiskunnan dynaamisuuden säilyttämiseksi piti olla pitkä matka mutasarjasta huipulle. Eikä hänkään toivonut kenenkään sinne nousevan – tai ei ainakaan pääsevän päättämään sivistyneistön asemasta. Ylisukupolvinen syrjäytyneisyys oli sivistyneistön toiveuni, jolla koirat pidettiin kurissa. Siitä unesta herääminen teki kipeää.
Hampaitten lähtökin sattui. Se oli totta, että hampaat hajosivat huulille, sanat sulivat suuhun, kunnes kaikki purskahti kedolle yhtenä ryöpsähdyksenä. Harmaa keto värjäytyi punaiseksi. Äkkiä oli aamu, eikä aamuruskolla ollut mitään hauskaa lisättävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti