Maria Jotuni (1880 – 1943) kirjoitti näytelmiä, joista ensimmäinen oli vuonna 1910 julaistu Vanha koti.
Wikipediassa todetaan Jotunin käsitelleen yhteiskunnallisia epäkohtia usein kyseenalaistavan huumorin keinoin. Olen määttiijjä kirjoitellut tätä kirjablogia jossain määrin samankaltaista vääntövartta hyödyntäen. Tosin yhteiskunnallisesti merkittäviin epäkohtiin en ole niin tehdessäni aikonut vaikuttaa.
Vanha koti on nimensä mukainen näytelmä. Se on vanha ja kertoo kodista. Tohtorinna pääkaupungista tulee käväisemään vanhassa kodissaan, jonka hän muistaa itselleen rakkaana paikkana. Kodin haltija on hänen isoisänsä, kauppias ja tehtaanomistaja. Vanhenneenakin hän pitää liiketoimiensa ohjat käsissään eikä hänen jälkikasvustaan siihen tuntuisi olevankaan, enempi haaveellista porukkaa kun ovat. Kauppias Jynkkä viihtyy työteliäitten ihmisten kanssa, sellainen on talon emännöitsijä, Fiina Ekbom, tunnettu myös nimillä Viina ja Ekbomska. Tehtaan työntekijöitten puhemies, Hallinen, vierailee talossa työn puitteissa ja vähän muutoinkin. Ekbomskalla on vaalea ja tottahan toki hento tytär Eliina, jota tosin piirittää myös kauppiaan pojanpoika Artturi. Jynkän pojantytär tohtorinna Teresia on tietenkin pitkä, solakka ja joustavan näköinen, alle kolmenkymmenen, iho kalpea ja tukka väliväriä, puettu rikkaasti. Hän on tullut tosiasiassa tapaamaan paikkakunnan tohtoria, jonka kanssa vispilänkaupat olivat keskeytyneet, kun Teresia oli naitu sinne etelään. Lisäksi näytelmän muonavahvuuteen mahtuvat Artturin ja Teresian isä Iisakki sekä hänen juomaveikkonsa, kauppiaan lanko Eevertti. Myös hieroja Miinalla on osuutensa asioihin ja niitten saamiin käänteisiin.
Kyseessä on puhdas murhenäytelmä. Tunnelma on raskas alusta lähtien, tosin sellaisella näytelmällisellä tavalla, että tuli mieleen Musorgskyn säveltämäin Näyttelykuvien jakso Vanha linna. Kesäisestä ajankohdasta huolimatta syksyn merkit tuntuvat kautta matkan. Jo alkuvaiheessa Teresia antaa oudon kuuloista tunnustusta alkoholisoituneelle isälleen:
Vaan, isä, minkä surua olet tuottanut, on tärkeämpää ollutkin. Suo anteeksi. Surua ei se ole ollutkaan. Vaan ajatuksia, ehkä ilottomia siksi, kun ne eivät ole liikaa luvanneet, eivät enempää kuin mitä pitää ovat jaksaneet. Ja siinä, isä, olen suurimman perinnön saanut.
Tavallaan Teresia kuvaa pessimistin luonteenlaatuaan – sanotaanhan näet: pessimisti ei pety. Myöhemmin hieroja Miina lohduttaa Eliinaa muistuttamalla, että jokainen luulee olevansa onnettomin, kun jotakin sattuu, vaikka aina löytyy onnettomampiakin. Jääkin aika vaikeaksi laskeskella, kuka tässä näytelmässä on onnettomin, vähätkin ilonaiheet tukahtuvat lopun elonleikkuuseen, joka vetelee vertoa antiikin tragedioitten ja niitten myöhempäin seuraajain meiningeille.
Jos olisin lukenut Maria Jotunin näytelmiä tätä ennen, voisin varmaan sanoa, että jo tässä varhaisessa näytelmässä ovat näkyvissä hänen myöhempäin näytelmiensä teemat. Onneksi ei tarvitse mitään niin kulahtanutta kirjoittaa. Hyviä keskusteluja tässä käydään korkeaksi siintyneen pessimismin hengessä. Näytelmä toimisi varmaan kuunnelmana ellei henkilökatras olisi näinkin laaja.
Sivuja 148, iso tekstilaji, tänään lukaisin. Minulla on vielä jäljellä yksi lainaamani kotimainen näytelmä autonomian ajan Suomesta. Toivottavasti se olisi vähän leppoisampi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti