Aristofanes: Pilvet

 Jumalaisina pilviä palvomme, muu kaikk' on puuta ja heinää.

Antiikin aikainen näytelmäkirjailija Aristofanes (n. 450 – 385 eKr.) kirjoitti vuonna 423 eKr. ensiesitetyn näytelmän Pilvet, jonka suomensi vuonna 1952 V. Arti. Pilvet on viisinäytöksinen runomittainen huvinäytelmä, sen muinaiskreikankielinen nimi on Nufelai.

Eilen kerrottiin uutisissa, että Egyptistä on löydetty hyväkuntoisia muumioita, jotka ovat arviolta samalta ajalta kuin lukemani Aristofaneen näytelmä. Tässä näytelmässä esitetään jonkinlaisena kauhisteluna omalle elämäntilanteelle: ”Kunpa oisin Egyptissä!” Tuskin kuitenkaan sarkofagiin kaivataan? Joka tapauksessa näitä antiikin näytelmiä lukiessa saa jonkinlaisen käsityksen siitä millaisin keinoin tutkijoitten on mahdollista selvittää muinaisten kansojen elämäntapaa. Pienistä tiedon sirpaleista kertyy vähän kerrassaan amforan aihio, johon voi valistunut arvailija lisätä loput omasta lapistaan.

Aristofanes kertoo näytelmässään tarinan Strepsiades -nimisestä maalaismiehestä, joka on velkaantunut poikansa hevoskauppojen myötä. Hän kuulee Sokrateen perustamasta älynhautomosta, jossa nuorista pojista kasvatetaan oppineita väittelijöitä. Strepsiades arvelee oppineen pärjäävän oikeudessa niin hyvin, että voi jättää velkansa maksamatta. Mies hakeutuu Sokrateen oppiin ja kuulee tältä uudenlaisista aatteista, joitten mukaan Zeusta ja muita sen sortin jumalia ei olisikaan olemassa vaan jumalia ovat kaaosmainen avaruus (tai eetterin pyörteet ), pilvet ja kieli. Sokrates koulii oppilaistaan taitavia kielenkäyttäjiä ja luovia ajattelijoita. Hän neuvoo Strepsiadesta ulkoiluttamaan ajatuksiaan pitkän fleksin päässä, jotta ne voivat kirmailla vapaasti. Ennen pitkää Sokrates joutuu kuitenkin luovuttamaan, sillä opettajan ja oppilaan välinen keskustelu ei ota sujuakseen, kun opettaja puhuu runomitoista ja oppilas jyvämitoista eikä Strepsiadeen muistikaan oikein pelitä.

Strepsiades ei kumminkaan luovuta vaan käskee poikansa hakeutua Sokrateen oppilaaksi. Parempioppinen poika ottaa kyllä opikseen, mistä aiheutuu isälle ennalta arvaamattomat yllärit. Opin saanut poika antaa isälleen opetuksen ja ketjureaktiona tälle isä tarjoaa samaa keittoa Sokrateelle. Näytelmän loppuhuipennus ei tunnu erityisen hauskalta, mutta muuten teos sisältää ihan viihdyttäviä ajatushyppelöitä.

Omaa osaansa näytelmässä vetää pilvettärien kuoro. Pilvettäret tuovat hahmoillaan jumaluuden näyttämölle, tosin heidän jumaluutensa sisältää aimo annoksen viekkautta ja väheksyntää maalaismiehen opinlahjoja kohtaan. Näytelmän keskivaiheilta löytyy myös Välijutelma, jossa Aristofanes kehuu omia näytelmiään ja moitiskelee toisten sepitelmiä. Lisäksi mukaan mahtuu väittely, jossa Oikeamielinen ja Vääristelijä mittelevät taitojaan ja populistinen Vääristelijä perii muikean voiton.

Hämmästyttävää on miten tällainen muumiaalisen aikakauden näytelmä tuntui minusta niin kiinnostavalta ja kurantilta. Päässäni kilahtivat Waltarin Sinuhen  sanat: ”sillä ihminen on aina sama.” Ketä Aristofaneen komedia sitten kilauttelee nilkoille? Sokratesta varmaankin ja hänen kaltaisiaan uudenlaisten aatteitten opettajia, näytelmän katsojia, Aristofanesta itseään, kaikkia meitä, joitten mielestä on helpompi antaa periksi uusille, vinkeille aatteille kuin pysyä kunnon konservatiivina ja uhrata entisaikain jumalille.

Kirjassa on 65 sivua. Lukaisin sen parissa päivässä.