Mika Waltari (1908 – 1979) kirjoitti vuonna 1937 julkaistun näytelmän Akhnaton auringosta syntynyt. Näytelmässä on alkulehtien mukaan prologi ja viisi näytöstä.
Näytelmän tapahtumat sijoittuvat muinaiseen Egyptiin eli kuten tekstissä sanotaan Kemin maahan. Jalasmökeistä ei näy jälkeäkään, sen sijaan aluksi ollaan Theban kaupungissa, sitten muutetaan hovi uuteen Taivaanrannan kaupunkiin. Theba tuntuu Suomessa harrastetuissa näytelmissä olevan rohkeasti edustettuna, tuli mieleen, että pitäisikö maahamme perustaa oikein Theba-teatteri. Väliajalla teehuone Teebassa tarjoiltaisiin katsojille lämmikettä suoraan teebannusta.
Kyse on siis ammottavien aikojen tapahtumista. Sotien jälkeen valmistuneessa romaanissaan Sinuhe egyptiläinen Waltari jatkoi tämän näytelmän henkilöitten ja teemojen parissa. Tavallaan tässä varhaisemmassa näytelmässään hän on kuvannut lyhyesti Sinuhessa kerrotut Egyptin sisäpoliittisen elämän kuohunnat. Sen sijaan Sinuhen oma kertojanääni puuttuu, samoin kuin hänen matkansa Levantin maihin.
Akhnatonista tulee näytelmän prologissa farao. Hän tutustuu jo siinä vaiheessa nuoreen soturiin, jonka nimi on aluksi Heb. Prologissa on mukana myös Eje, kuninkaan valtikankantaja. Näitten kolmen hahmon voi laskea miehittävän näytelmän pääosat. Samat hahmot ovat mukana myös Sinuhessa. Akhnaton on Sinuhessa Ehknaton, Heb on alusta pitäen Horemheb, jonka nimen hän saa myös näytelmässä ja Eje on Eje vaan. On näytelmässä toki mukana muutakin väkeä, mm. Akhnatonin kaunis vaimo Nefritite.
Aiheena on nuoren faraon päähänpinttymä eli palvomansa Atonin, auringon jumalan, kohottaminen ainoaksi oikeaksi jumalaksi. Raivostuttavaa siinä on aikalaisten kannalta se, että Aton syrjäyttää päällimmäisenä jumalana toimineen Ammonin ja varsinkin Ammonin korruptoituneen papiston. Sinuhessa Ammonin valta yltää kaikkialle, niin tässä näytelmässäkin. Lisäksi Aton kuvataan täydellisen tasa-arvon ja ihmisten välisen keskinäisen arvonannon jumaluutena, joka kehottaa pidättäytymään väkivallasta ja olemaan hyvää pataa naapureitten kanssa. Suurvalta-asemassa olevalle Egyptille se on ilman muuta turmion tie. Egyptin valta perustuu valloituksille ja naapurikansojen riistolle. Heikko Egypti muodostaa valtatyhjiön, joka alkaa nopeasti täyttyä Babylonin, khabirien ja heettiläisten sotajoukkojen rymistessä rajojen yli.
Aknatonin ajatukset ovat kauniita, mutta reaalipoliitikot Eje ja Heb tajuavat pitää myös Egyptin puolia. Eje toteaa jo alkuvaiheessa:
Tuhon ja kuoleman päivä on lähellä, kun orja puhuu veljenä valtiaansa rinnalla.
Katkeran ratkaisun hetkellä soturipäällikkö Heb on runollisempi:
Sinä tahdoit vain hyvää, Akhnaton, uneksijani, jota rakastan. Sinun silmäsi näkivät enemmän kuin maiset silmät, olkoon valtasikin ikuinen.
Farao Akhnaton on hyvää tahtova ihminen, joka on asetettu paikkaan, jossa pelkkä hyvä tahto ei riitä, vaan tymäkkää asennettakin vaaditaan.
Kirjassa on 130 sivua. Lukaisin sen tässä aamupäivällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti