Luin kirjasen, joka sisältää kaksi sarjakuvataiteilija Juban kirjoittamaa näytelmää, jotka näytelmät perustuvat Juban laatimiin sarjakuviin naisesta nimeltä Viivi, joka elää parisuhteessa Wagner-nimisen puhuvan, kotona laiskottelevan ja olutta kittaavan sian kanssa. Kirjasta löytyy näytteeksi sarjakuvastrippejä sekä valokuvia näytelmien teatterisovituksista. Lopussa kerrotaan näytelmien syntyprosessista.
Viivi ja Wagner Teneriffalla. (ensiesitys vuonna 2009) Näytelmä etelänmatkasta, jolla on puhdistava vaikutus parisuhteeseen. Näytelmä sisältää hauskaa sanailua, joten komediallinen ote on vahva. Voisipa puhua farssistakin. Aristoteelisesti näytelmä on rakenneltu kaavan mukaisesti: siinä on matkaan lähtö, oleilu etelässä ja kotiinpaluu. Uuden attikalaisen komedian tyyliin näytelmässä kuoron tehtävänä ei ole suoranaisesti kertoa tapahtumista vaan esitetty iskelmämusiikki vain korostaa näytelmän tunnelmia. Lauluina kuullaan mm. Sikaillaan, Olen suomalainen sekä St. Pauli ja Reeperbahn. Myös Valkyyrioitten ratsastusta soitellaan pikku pätkä.
Huumorin laadusta voi kertoa lyhyillä kuvauksilla. Wagner valittaa aamulla krapulaansa. Hän sanoo juoneensa illalla kymmenen mustaa ryssää, mutta sitten tuli se yhdestoista. Känniunessa Wagner kohtaa Digijumalan, joka kertoo miten hommat hoidellaan nykyään ykkösillä ja nollilla. ”Kumpi sinä olet?” kysyy Wagner. Viivin mummo on myös samalla lomalla. Hän osoittautuu melkoiseksi poskisolistiksi, jota ei välttämättä kannata ottaa ihan tosissaan. Toisinaan ihan naurahtelin tätä lukiessani. Varmasti teatterin katsomossa olisi naurattanut enemmän: toisten katsojien nauru, värikkäät lavasteet ja puvut sekä näyttelijöitten eläytyminen olisivat edistäneet näytelmän ilomielisyyttä.
Viivi ja Wagner – Kamarinäytelmä. (ensiesitys vuonna 2002) Näytelmä pohjautuu edellistä vahvemmin sarjakuvastrippeihin, joita on pitkin matkaa usein joka toisella sivulla. Sarjakuvien sanailua on lavennettu, mutta liian pitkälle ei mennä. Sarjakuvat toimivat sinällään ja näytelmässä niitten iskevyys on säilynyt. Paikoin mennään antiikin varhaisimpien kreikkalaisnäytelmien tyyliseen stihotsvarenyem-tyyliseen säkeen pituisten (jos niinkään pitkien) repliikkien sävyttämään pikakyvärivuoropuheluun.
En tiedä mennäänkö tässä Edgar Albeen yhden huoneen näytelmien hengessä, kun en tunne niitä Albeen näytelmiä. Joka tapauksessa pääosin pysytään samassa kämpässä. Tosin kerran Wagner uneksuu käyvänsä Helvetissä, sillä hän myy sielunsa Paholaiselle kahdella kympillä. Helvetissä on kuitenkin ikävystyttävää (kuin muinoin valuuttabaarissa alkuillasta), sillä siellä ei ole ketään – kaikki näet pääsevät nykyään Taivaaseen. Tästä johtuen Helvetistä on tullut kehitysaluetta, jossa veroaste on helvetillisen korkea.
Kirjan lopussa Juba kertoo näkemyksiään näytelmäin teosta ja näytelmistä vähän yleisemminkin. Seuraavalle katkelmalle osoitan suosiotani täältä kotikatsomosta:
”Tekstissäni ei ollut ohjeita lavastajalle tai muutenkaan, keskityin enimmäkseen dialogiin. Mielestäni teksti on jutun pihvi, muu on kastiketta ja muita lisukkeita. Yritin kirjoittaa puhekielenomaista dialogia ja maistella repliikkejä. Ennen muuta pyrin tekemään siitä hauskan, ja tunsin onnistuneeni kun näyttelijät nauroivat repliikeilleni.”
Kirjassa on 176 sivua. Lukaisin sen pääosin eilen, pikku pätkä jäi tälle aamulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti