Suomen lastenkirjallisuuden satusetä Zacharias Topelius (1818 – 1898) kirjoitti satunäytelmiäkin. Luin kolme satunäytelmäänsä vuonna 1979 ilmestyneestä teoksesta Topeliuksen kauneimmat näytelmät. Näytelmät julkaistiin ruotsinkielisinä lastenlehdessä nimeltä Eos vuosina 1859 – 1862. Suomenkielisinä ne on julkaistu aiemmin teoksessa Lukemisia lapsille niteessä 2 jonakin vuonna, ensimmäisenä julkaistun suomenteen (1893) mukaisia lukemani teoksen tekstit eivät ole. Tässä suomentajina mainitaan V. Tarkiainen, Valter Juva ja Ilmari Jäämaa. Heidän osuuksiaan ei tarkemmin yksilöidä. Lukemassani teoksessa on kaunis satuhenkinen kuvitus, jonka taiteili Ulla Lahikainen.
Lintu sininen (Fågel blå, 1859). Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Kyyproon, jonka kuninkaalla on kaksi tytärtä: toinen hoikka ja kaunis, toinen lihava ja laiska. Kuninkaan uusi vaimo suosii omaa tytärtään, joka on se lihava ja laiska. Hänet aiotaan naittaa Syyrian kuninkaalle, joka tulee linnaan kosioreissulle, mutta rakastuu tietty siihen hoikkaan ja kauniiseen tyttäreen. Seuraa kenkun kuningattaren salajuonia, noituutta ja nättien rakastavaisten kaipuuta, joka sadusta kun on kysymys, vie voiton. Happamen sävyisestä kuvailustani huolimatta näytelmällä on ansionsa. Pidin erityisesti arvoituksellisista taikaloitsuista, jotka tosin loppua kohti muuttuvat perin kristillissävyisiksi, jotta oikea puoli voittaisi. Näytelmä on osittain runomuotoinen, pääosin käytetään trokeemittaa, joskin parit jambit ja daktyylitkin kerrontaa kirjovat. Prinssin noituminen linnuksi & tillbaka on mielestäni myös hauska jippo, jolle voisi keksiä monenmoisia toteutusvaihtoehtoja näyttämöllä ällisteltäviksi. Rupattelevat kamarineitsyet ovat hauskoja sivuhahmoja, jotka ompelustöittensä ohella toimivat näytelmän kertojia.
Suojelusenkeli (Skyddsengeln, 1861) Tästä näytelmästä mun muistui mieleheni miten Elvi Sinervo oli kuvaillut sota-aikaan sepittämäänsä satunäytelmää ”topeliaaniseksi”. Tähän minut johdatti Topeliuksen näytelmän prinsessa Lumikauno, joka ihmettelee, miten joku voi syödä silakoita, joita myös Sinervon prinsessa Krysantia kavahtaa. Paljon samanhenkisyyttä näissä näytelmissä tosiaan on, vaikka eroavaisuuksia sitäkin enemmän. Suojelusenkelit ovat vahvassa roolissa ja varoittelevat lapsia jambimittaisilla ohjeillansa. Myös musta henki on mukana, kevyttä kenttärasismiakin voi havaita. Vuoropuhelu näytelmässä on yleensä vapaamittaista, tosin lauluja on riittämiin. Poikien nimet Frode ja Fride kuulostavat vauhdikkailta varsinkin lyhyenä lausutulla etutavulla.
Totuuden helmi (Sanningens perla, 1862) Kolmeseikkailuinen satu, kuten edellinenkin. Topelius nimitti ainakin näissä kahdessa näytelmässä näytöksiä seikkailuiksi ja näytelmää saduksi. Tämän satunäytelmän aiheena on valehtelu. Kuten me aikuiset tiedämme, kaikki valehtelevat. Se on oikeastaan välttämätöntä. Tässä on kyseessä kuitenkin valehtelu, jossa halutaan itse päästä pälkähästä ja samalla syyllistetään toinen omasta hölmöilystä. Ja pääosassa ovat lapset, joille on iät ajat opetettu (ainakin joissakin perheissä) ettei valehdella saisi. Näytelmässä on tosiaan kolme näytöstä ja ne tapahtuvat kaikki erilaisissa paikoissa, mikä on oikein kiehtovaa. Hahmoista erikoisin on Pöröpörhyri, jonka kerrotaan olevan rosvo, velho ja ihmissyöjä. Hänen vaimonsa Pörhikki esittää hienon laulun toisen näytöksen aluksi. Siinä villan karstaaja laulelee villoille kuin kehtolapselle. Eka säkeistö:
Nuku, nuku, villahaps, nuku karstan piillä!
Villatuppu, pikku laps, kapaloin sua niillä.
Mailma niinkuin karsta, on okainen ja iloton,
nuku, nuku, pikku laps, nuku karstan piillä!
Kirjassa on 148 sivua. Lukaisin sen tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti