Helli Kaikkonen (1898 – 1974) kirjoitti vuonna 1942 julkaistun yksinäytöksisen näytelmän Ihmeellinen päivä. Näytelmässä merkittävää luonneroolia esittää opintokerholaismerkki.
Näytelmää on kaupannut viiden kappaleen nippuina Opintotoiminnan Keskusliitto. ”Pienempiä kappalemääriä ei myydä.” sanotaan alkulehdellä. Näytelmä lienee siis tarkoitettu seuranäyttämöitten esitettäväksi, tarvittava henkilömäärä on viisi näyttelijää.
Kaikki toiminta tapahtuu reaaliajassa maalaistalon tuvassa. Alussa talon tytär Irma istuu tuvan pöydän ääressä ompelemassa mekkoaan naapurista apuun kutsumansa Annikin kanssa. Neitoset ovat 19-vuotisia. Tuvan toisella laidalla penkillä istuu renkimies Taavetti Luumäki, kotoisin Pulsasta. Taavetti on sotilaspuvussa, hän paikkaa rukkasia, jotka on saanut Irmalta. Rukkaset saatuaan Taavetti tuumasi tavalliseen tapaansa:
No ei sille voi muuta kun nauroo.
Tätä hän toistelee läpi näytelmän. Itse asiassa helkkarin hyvä elämänasenne. Kunpa oppisin moisen. Tulisi tarpeeseen.
Toinen asia, jonka tällaiset pienimuotoiset näytelmät ihmislapselle opettavat, on se sama vanha periaate, josta enkun kielellä käytetään nimitystä KISS eli Keep it simple stupid! Kun ei sotketa liikaa asioita kerrontaan, se pysyy selkeänä ja niin helposti seurattavana, että näyttelijätkään eivät siitä hämmenny, jolloin esitys pysyy kasassa ja yleisö tajuaa näkemänsä ja kuulemansa. Ei se varsinaisesti haittaa, ettei kirjailija keksi isoihin ongelmiin luonnollisempaa poispääsyä kuin jonkin jumala_koneesta-tyyppisen ratkaisun. Tällaisella ratkaisulla saavutetaan juuri sitä selkeyttä, joka napakoittaa koko esitystä ja saattaa oikeaan arvoonsa sellaiset ylittämättömät viisaudet, joita Taavetti tavan takaa toisteleikse.
Kolmas asia, jonka tahdon nostaa esiin, on katsojan tai minun tapauksessani lukijan päänsisäinen sodankäynti omien tunteiden ja muistojen järjestelyn suhteen. Tämä menee nyt mutkikkaaksi, jos haluatte selvitä vähällä, lopettakaa lukeminen tähän. Aristoteleen Runousopista jäi mieleeni Saarikosken esipuheessaan esiin nostama kohta, jossa arvellaan tasapainoisten keskivertokatsojien tulevan seuraamaan näytelmää puhdistaakseen pelon ja ties minkä tunteitaan. Koska itse en ole koskaan ollut tasapainoinen katselija, joudun puhdistelemaan muistojeni arkistoja.
Kaikkosen näytelmässä esitellään ihmiset sellaisina aika hyvinä ellei vähän parempinakin. Oma kokemukseni ei vahvista tällaista ihmiskuvaa. Kansakoulussa valittiin hymypoika ja hymytyttö. Hymyoletetun tuli olla reipas, avulias ja muita hyviä luonnehdintoja täyttävä hahmo. Sitten tytöt äänestivät poikia ja pojat tyttöjä. Minä äänestin yhtä Ellua, koska hän oli mielestäni reipas, avulias ja lauloikin laulutunneilla niin että hartiat kohoilivat. Opettaja laski äänet kaikkien nähden ja hän oikein vihaisesti kivahti, kun Ellun saama ääni luettiin. Ellukin tuntui vaivaantuneelta, vaikka kukaan ei tiennyt kuka häntä äänesti. Ellu sai vain yhden äänen, hymytytöksi valittiin luokan nätein tyttö. Olin pettynyt. Myöhemmin yritin päästä mukaan kotipeliin, jota Ellu leikki kaveriensa kanssa. Pyyntööni vastattiin pilkallisin nauruin ja luvattiin ottaa minut korkeintaan koiraksi. Siitä minun olisi jo pitänyt tajuta, ettei juuri kukaan ansaitse mitään hymyoletetun patsasta, narttupatsas riittäisi hyvin. Tässä näytelmässä syötetään katsojalle kuvaa hyveellisistä ihmisistä, kuvaa, jota en voi pitää muuna kuin valheellisena. Mutta näytelmässä se toimii. KISS-KISS!
Vihkosessa
on 24 sivua. Lukaisin näytelmän aamulla noin tunnissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti