tiistai 9. heinäkuuta 2019

Anja Samooja: Sydänjuuret

Anja Samooja (1919 – 1966) sepitti runot vuonna 1948 julkaistuun kokoelmaansa Sydänjuuret. Sain kirjan haltuuni pyyteettömänä lahjana pari vuotta sitten ja nyt vihdoin luin sen.

Koska en tuntenut Samoojan runoja entuudestaan, etsin hänestä tietoa netistä. Wikipedian ja Kirjasammon mukaan Samoojan esikoisrunokokoelma Luode ja vuoksi julkaistiin vuonna 1947. Kolmas ja viimeiseksi jäänyt kokoelma Uralin ja Atlantin väliltä ilmestyi vuonna 1966.

Samoojan runous tässä kokoelmassa on runollista kertojan ääntä. Kertoja katselee ympärilleen ja kertoo näkemästään. Luonnonilmiöitä kertoja käyttää usein vertauskuvina, joitten verhoamana hän käy läpi sisäistä maailmaansa. Kertojan näkyjen kautta kuvaa runoilija väliin elämänkatsomuksellista, filosofista asennettaan, mutta toisaalta myös nuoren naisen elämän vahvoja tapahtumia. Jälkimmäisestä esimerkkinä runon Juhannuskokko viimeinen säkeistö:

Valkeni taivaat,
haihtui noituus ja huuma.
Kauan on sentään
kallio kokosta kuuma...

Nuori nainen kuuluu jo aiheena siihen osastoon, jossa puhutaan ”biologisesta kellosta”. Niinpä tämäkin osa elämää on runoista luettavissa. Runoilijan asenne lapsia ja äitiyttä kohtaan on hellä, äitiys on puhutellut runoilijaa läheisesti.

Filosofian suhteen runoissa ollaan lujalla kannalla. Ihmiskunta nähdään tuhoaan kohti kulkevana laumana. Runossa Surun lintu koneiden kaupungissa kuvataan runollisen murskaavasti ihmiskunnan menoa ja samalla runoilijan tehtävää. Kaksi viimeistä säkeistöä:

Luo lauluja tehtaista, koneista...” Koneista, niin.
Hyvin monta ruumista koneen murskasta kaivettiin.

Koneet katoo, ikuinen meri on jäässä. Prinssiä haudataan.
Surun lintu laulaa. Ajattomuus on kattona taivaan ja maan.

Huimimmilleen epäusko ihmistä kohtaan menee kokoelman päättävässä runossa Viimeinen ihminen. Maan tuho saa kosmiset mitat, runoilija kysyy onko viimeisessä ihmisessä voimia astua toisiin tähtiin maansa jättävänä kuninkaana.

Näistä synkistä tunnelmista huolimatta Samoojalta tunnutaan nettiselailun perusteella muistavan tästä kokoelmasta löytyvä veljeskateutta käsittelevä runo Lapsuusmuisto ja jouluruno Kuka tuntisi joulun paremmin? Lapsipa tietenkin. Minä heräsin Samoojan runoille parhaiten runon Uni myötä. Siinä Samooja onnistuu aika hienosti unen kautta kuvailemaan unen kotirantaa, jonka minä mielessäni käänsin ”taivaan kodiksi”. Unessa vainajat eivät usein puhu, niin on tässäkin runossa, jossa runon kertoja tapaa hiljaiset veljet, sisäänpäin kääntyneen isän ja nurmella nukkuvan äidin.

Kirjassa on 96 sivua. Lueskelin sitä muutaman päivän. Kiitokset lahjoittajalle!

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Vepsän satuja

Elias Lönnrot keräsi aikoinaan kaikenmoista puheenpartta Karjalan kansain keskuudesta. Hänen vuonna 1842 Vepsänmaalta keräämistään saduista, sananlaskuista ja arvoituksista koosti Markku Nieminen vuonna 2006 julkaistun nykysuomelle sovitetun pienen vihkosen nimeltä Vepsän satuja. Kirjan upean kuvituksen teki Aleksei Maksimov.

Vepsäläiset sadut noudattavat yleistä kansojenvälistä satuperinnettä. Niissä on sikäli reippaasti väkivaltaa, että ihan iltasatuina eivät kaikki menettelisi. Toisinaan loput ovat sitä paitsi aika tylyjä, eikä niistä ihan helpolla löydä reiluntuntuista opetusta. Sen sijaan sitä opetusta, että maailmalla kannattaa pitää varansa eikä antautua haihatteluun ja helpon onnen etsintään, sitä kyllä löytyy. Ihmiset ja eläimet tekevät erehdyksiä, joista joutuvat maksamaan itse kalliin hinnan, ellei sitten erehdys koidu jonkun toisen kohtaloksi kuten sadussa Tsaari Pirras ja hänen koiransa. Toisinaan eläinsaduissa kettu on ilkeämielisen viekas, mutta joskus kettukin katkaisee koipensa.

Aikuiselle nämä sadut edustavat menneitten aikain tarinaperinnettä, jossa rajutkin otteet voi ottaa paksun huumorin kannalta. Kettu höynäyttää sutta sadussa Mies ja repo. Kettu vohkii ensin mieheltä kalat ja valehtelee sitten sudelle pyytäneensä ne hännällään avannosta. Susi menee koettamaan samaa konstia, jolloin sen häntä jäätyy kiinni ja rantaan pyykille tulevat akat hakkaavat suden kepeillä. Kettu aavistaa suden tulevan sitä syyttämään. Sillä aikaa kun akat hakkaavat sutta, kettu ahmii taikinan akkojen tiinusta ja hieroo vielä loput taikinasta päähänsä. Suden saapuessa kettu puolustautuu näin:

Repo siitä hukalle: ”Katsos minuakin, kuomaseni. Samoiten minua lyötiin, kun tulin kylään sinulle vahtia pitämään. Katso, kaiken pääni löivät rikki. Aivotkin ulos karkaavat.”

Kuten ymmärtää sopii, liikutaan näissä saduissa yleensä maalaismaisemissa tai metsässä. Sama pätee sananlaskuihin. Niitten viisauksien kanssa voi lukija käydä omaa hatarapäistä väittelyänsä. Onko aamu tosiaankin iltaa viisaampi? Yleensä aamulla on minulla vielä hippunen toivoa tallella, kun taas illalla olen menettänyt uskoni muuhun kuin yöuniin, eikä niihinkään aina ole luottamista. Lienee temperamenttikysymys, kumpi asenne kuvastaa viisautta – sekö jossa ei vielä osaa arvata tulevaa vaiko se, jossa on kyllästymiseen asti tulevia ja olevia nähnyt. Vaan melkeinpä aina on löydettävissä helmi ajatuksien kaurapellon vaiheilta. Niin nytkin, kun seisahduin seuraavanlaisen sananlaskun kohdalle:

Ei meri siitä pilaannu, jos koirat rannasta latkivat.

Tästä sananlaskusta johtui ensimmäiseksi mieleeni kuva nuoresta neitosesta, joka tyköistuvissa mansikanpunaisissa housuissaan kävelee ihmisyhteisön keskellä ja sitten pelästyksekseen huomaa muittenkin kuin nuorten ja mieleistensä miesten tsekkaavan katseillaan hänen vaatetuksensa viehkeitä linjoja. Hetken aikaa sanan äärellä seisahdettuani löysin itseni myös katselemasti itseäni ja naapureitani. Onhan se tietysti niin etteivät kaikki ihmiset suinkaan osaa olla niin reiluja naapureita kuin minä olen. Ja on selvää, että sellainen aikaa myöten alkaa rasittaa minun reilusukuisuuttani. Mutta enkö minä koteineni ole kuitenkin meri verrattuna niihin kulkijoihin, jotka tonttini ohitse ramppaavat? Enkö minä ole meri jonkin tuntemattoman taivaankappaleen pinnalla, tavoittamaton ja tyyni kuin Äänisen aalto jääkannen alla? Koirat rannalla latkikoot.

Vepsän satujen vihkosessa on vain 41 sivua, mutta siihenkin sain kulutettua pari päivää.

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Nina Zaitseva: Virantanaz

Vepsäläinen Nina Zaitseva (s. 1946) laati vepsäläisten myyttien, legendojen, satujen, laulujen, itkuvirsien ja sekä eeppisen että lyyrisen runouden pohjalta vepsäläisten eepoksen, joka julkaistiin vuonna 2012 nimellä Virantanaz. Luin Juminkeko-säätiön julkaisun vuodelta 2013, josta Virantanaz löytyy vepsänkielisenä rinnallaan suomennos, jonka laativat Olga Zaitseva ja Markku Nieminen. Teoksen kuvituksen laati Aleksei Maksimov. Lopusta löytyy Markku Niemisen kirjoitus Vepsä ja vepsäläiset sekä Nina Zaitsevan vepsänkielinen kirjoitus Vepsläižen eposan lugijoile. Zaitseva kertoo eepoksen laatimisesta: siitä miten sanastossa toimivat toistensa synonyymeina puhekieliset ja kirjakieliset ilmaukset, miten kansanlaulujen runomitta ja aihelmat uivat tekstiin ja miten hänen oman lyriikkansa ohella kuudelta muulta nimeltä mainitulta kirjoittajalta saadut vaikutteet sulautuivat osaksi eeposta. Zaitseva korostaa, että vepsän kielessä elää Vepsän kansan historia lauluineen ja tarinoineen eikä hän haluaisi kielen sammuvan.

Vepsäläiset asuvat Venäjällä Äänisjärven eteläpuolella. Kansa on huvennut pieneksi, arviot vepsäläisten määrästä vaihtelevat viidesta tuhannesta pariinkymmeneen tuhanteen. Markku Nieminen toteaa, että vepsän kieli on arkaainen itämerensuomalainen kieli, jonka arvellaan olevan lähinnä ns. kantasuomea. Venäjän kielen vaikutus vaikuttaa tosin vahvalta, jo tämän teoksen perusteella se näkyy sekä sanastossa että äänteissä (kirjaimissa). Näytteeksi siitä miten suomalainenkin voi paikoitellen ymmärtää vepsää esitän pienen katkelman runosta, jossa karhu kiipeää kuuseen lausumaan vepsäläisille ohjeita elämää varten:

Libui kondi kuzhe
sätes kaikhe udhe:
heinäsižiš kadjoiš,
ol'gesižes paidas,
kivižiš kindhiš,
savižiš kengiš.

Libui = kiipesi, sätes = yllään, pukeutuneena, kadjoiš = kaatioissa (ks. Kalevala), housuissa

Runoelmassa tulee esiin vepsäläisten elämä kunnioittavassa yhteydessä luontoon. Ympäröivät kansat kuten saamelaiset ja venäläiset ovat tarinoissa mukana. Toisaalta runojen henkilömäärä on pidetty pienenä, mikä helpottaa lukemista ja lähentää lukijaa kuvattaviin hahmoihin. Erityinen huomio kohdistuu naishahmojen – saamelainen Aira, loitsijamummi Anni, itkuvirsiä esittävä saagan ”kukintohahmo” Aljoi – vahvaan osaan tapahtumissa. Loppupuolella esiin nousee myös mies, nimihenkilö Vir, joka suoriutuu sankarillisesti karhunkaadosta. Karhu sinänsä on vepsäläisille tärkeä eläin, kuten yleensäkin suomensukuisille kansoille. Eepoksessa on mielestäni huomioitu muitten kansojen vastaavien teosten tarinankuljetus ja aihelmat, joten sikälikään kyseessä ei ole vaikeasti sulateltava runoelma.

Vepsän eepos on mielestäni harkitusti laadittu, se on tasapainoinen kokonaisuus, jossa erilliset aiheet on sujuvasti sovitettu yhteen. Eepos on melko lyhyt, koko kirjan sivumäärä on vain 83 sivua. Kullakin sivulla on vierekkäin suomennos ja alkuteksti. Luin teoksen junamatkalla, kuvat opastivat jossain kohdin hoksaamaan kerrontaa.

lauantai 22. kesäkuuta 2019

Juhannuskirkossa Siilinjärvellä

Juhannuksena kävin kirkossa Siilinjärvellä. Heräsin jo puoli viiden seutuun. Yöuneni eivät olleet kovin pitkät. Katsoin illalla Brazil-elokuvan ja puoli yhden maissa joku autoilija herätti meidät kaasuttelemalla järjettömän kovaa juuri meidän talomme kohdalla. Ylösnoustuani nautin aamiaista olohuoneessa ja katselin ruotsalaisen elokuvan Paras kesä. Sitten ajin partani ja kävin suihkussa. Vaimokin heräsi ja kerroin käyväni kirkossa.

Kävelin kirkkoon, sillä juhannuksen aikaan oli tullut liian vähän liikuttua. Kirkkoon on meiltä pari kilometriä ylämäkeen, joten läksin liikkeelle jo klo 9.15. Pihassa näin oravan. Se katsoa nakotti minua vaahteran rungolta. Suojaisella kävelytiellä näin pari linnunpoikasta. Vissiin joitain kerttusia, osasivat jo lentää. Ylämäki sujui pienellä puuskutuksella. Onneksi tuuleksi aika tavalla, niin en ihan sulanut siinä kävellessäni. Kirkolle tultuani pyrin ensitöikseni vessaan. Se oli varattu. Vessasta tuli pian eräs nainen, joka ei koskaan ennen ollut tervehtinyt minua, mutta oli seurannut toilailujani pilkallisesti hymyillen. En muista mitä vastasin hänen huomeneensa. Kun tulin ulos vessasta, seuraavana vuorossa oli pitkäaikainen kirkkovaltuuston jäsen, joka suhtautui minuun erittäin nuivasti ollessamme aikoinaan samalla kirjoituskurssilla kansalaisopistolla. Emme tervehtineet toisiamme.

Menin kirkkoon. Siellä olivat jo istumassa penkissään entiset naapurini. En yrittänytkään tervehtiä heitä. Omalla penkkirivillään istui myös eräs entinen työtoveri. Kirkossa oli puolensataa ihmistä. Laitoin kännykkäni kiinni. Se tuntui herättävän huomiota, sillä ei sitä kirkossa saa olla kännykkää. Ainakaan päällä. Alettiin siinä rukoilla virsikirjan sanoin ja laulettiin virsiä samasta teoksesta. Kirkossa oli joku nainen, joka lauloi kulakalla äänellä ja vähän hitaammalla tempolla kuin muu seurakunta. Kesäkanttorin ääni jäi hänelle toiseksi, mitä volyymiin tuli. Pääasiassa laulattivat tuttuja virsiä, aika tavanomainen show.

Pappi kiipesi pönttöön ja kertoi Johannes Kastajasta, josta juhannuksessa on kyse. Aluksi tuntui menevän hyvän aikaa Johanneksen syntymään liittyneitten tapahtumain kuvauksessa. Ajattelin jo, että mitähän tästä tulee? Puhui pappi kumminkin myös mandealaisista, joitten uskonnon juurien arvellaan olevan lähtöisin Johannes Kastajan julistuksesta. Kuulemma Suomessakin asuu mandealaisia, en tiedä asuuko Siilinjärvellä. Pappi mainitsi siitä miten Johannes kehotti raivaamaan valtatiet meidän Herrallemme ja että Johannes sai loppunsa mestauspölkyllä. Vai sanoiko hän ”mestauspöydällä”? Jotenkin ”pölkky” tuntuisi sopivan paremmin Siilinjärvelle. Täällähän toimi aikoinaan pölkkybaarikin.

Loppuvirtenä laulettiin ”Taas kukkasilla kukkulat”, säkeistöt 1 ja 5. Muinaisesta agraariväestöstä koostunut kirkkoväki esitti sen kauniin heleästi ja tunnevoimaisesti.

Aikoinaan tietokoneella tekaisemani kehäristi.
Kun pappi oli toivottanut hyvät kotimatkat koko porukalle, hän kiirehti hyvää vauhtia kirkon ovelle. Saapuessani hänen vaikutuspiiriinsä hän pyysi saada käyttämäni virsikirjan ja toivotti minulle hyvää juhannusta, mihin vastasin kiitollisena samaa hänelle toivottaen ja ojensin hänelle virsikirjan. Vasta kotimatkalla aloin miettiä miksi papilla oli niin kiire saada virsikirja kädestäni. Halusiko hän tarkistaa, olisiko siinä jäljiltäni jotain mandealaisia merkintöjä?

Toivotin hyvät juhannukset sille entiselle työtoverille ja ihmettelin pitkäksi kasvaneita keltanoita kirkon nurmialueella. Paluumatkalla näin toisen oravan. Käveltyäni kotiin kävin uudestaan suihkussa, sen verran veti hikeen se reissu. Sitten söimme juhannuslounaaksi paistettuja perunoita ja kuorellisia pirkkanakkeja.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Arto Juurakko: Me täs

Arto Juurakko (s. 1962) sepitti runot vuonna 2017 julkaistuun kokoelmaan Me täs. Kyseessä on hänen kymmenes runokokoelmansa.

Juurakko kirjoittaa runoja eteläpohjanmaan murteella. Tämän kokoelman aihe on rakkaus puolisoa kohtaan. Rakkaus keulii kirjailijan käsissä kuin mopo ja sitä tehen se sitten tuottaa näppärää runoutta, joka toimii usein kielikuvien kautta. Rakastettu on runon kertojalle pelekkää ilimaa, joka on tarpeen hengittämiseen. Tai rakastettu on tuuli, jota tarvitaan lietsomaan jo tuhkaksi ehtivän rakkauden kipunaa. Toisinaan runojen rakkaus täyttää maailman taivasten tasolta aina maahan saakka, toisinaan kiintymys tarttuu rakastettuun syksyn lehtenä ja havunneulana yhteisen mettäretken aikana.

Runojen miljöö on koti maalla, maisemissa makaavat pellot ja taittuvat pajupehkot, linnut ja pilvet liikkuvat taivaalla. Käytännön tilanteet ruuanlaitossa ja kaukosäätimen käytössä tuovat runoihin itse-eletyn tunnun. Kokoelman loppupuolella yhteiseen, seesteiseen elämänmenoon tulee muutos. Tulevat sairaudet, tulee lähtö, puolison menetys. Oman aikansa runot kieltäytyvät antamasta periksi, mutta minkäs pakolle teet. Keväällä puhkeavat ensimmäiset leskenlehdet.

Juurakon runojen murre ei pyri hauskuuttamaan, se on aitoa kieltä, jolla runoilija kertoo sanottavansa. Murre on mukana olennaisena osana runoilijan maailmaa, se tuo säkeisiin paikallisväriä peittämättä sitä, mikä sanomassa on olennaista. Jotkut sanat jäävät minulle hämäriksi, toisinaan murre pysäyttää lukemisen, kun täytyy makustella sanoja, miltä ne kenties kuulostaisivat puhuttuina. Minun lausumanani runot jäävät torsoiksi, savolainen intonaationi on kuin Eesaun jalat pohjalaisissa virsuissa.

Jokin minussa on vikana, sillä rakkausrunojen maailma tuntuu minulle vieraalta. Minun elämäni on kärsimystä niin kuin hinduilla, soitot suruista tehtyjä. Sikäli on tavallaan terveellistä lukea runoja, jotka kertovat siitä hyvästä, minkä runoilija maallisen matkansa pitkospuilla on kohdannut. Niin usein hyvän näkee vasta kun sen menettää. Tosin on runojen kertojallakin ollut asiassa oppimisensa, kuten runosta Viisas navigaattori ilmenee:

Latasin Tomtomihin
määränpään:
onnen ja rikkauksien
lähtehelle.

Se antoo vaan
meirän osoottehen.

Kirjassa on 94 sivua. Lukaisin sen tänään. Saahan tiedä saanko muuta luettua tämän kuun aikana. Tästä kirjasta kuulin Kirjarakkautta blogista.

keskiviikko 29. toukokuuta 2019

Kuhmossa helmeilemässä

Elekeehän mittään! Käötiin vaemon kanssa reissussa, ku ol juhlapäevä. Ajettiin Kuhmoon. Minähän se ajoen ja vaemo kahtel tievvarren nähtävyyksijä. Aeka paljon ol matkav varrella valtijon mehtee. Mikäpä hänessä. On Suomella mitä myyvvä vappusatasen eistä.

Satasta minnäe ajoen pitkät tovit, toesinaan ol joku rajotus, mutta eepä taennuna tulla lappuva eekä vappuva. Teihin ol routa väsännä hijasteurat joka viijjen metrin välille, mutta ei se suuremmalti haetanna, kun tiijjettiin jotta hyvvee ol luvassa.

Ensmäeseks käötiin talavisovan taestelupaekoella. Tosin jälellä ee ollunna talavee eekä sottoo, kun kevät tunki kasvuvaan ympäriisä. Luelahen motin muistomerkillä näen piäskysijä. Jollaen motilla käyvvessä lenti korppi meijjän ylite ja kaovvempana kurlas karmeella iänellä jokkuu petolintu. Muute ol hilijasta. Ee ollunna muita kävijöetäkää. Viimesellä motilla kukku mulle Kaenuun käk kymmenen kertoo. Siitä kiännyttiin takasin, oltiin jo meleko lähellä itärajjoo. Lähempänä Kuhmoo käötiin siinä kohin, mihin neuvostojoukkoen hyökkäös ol pyssäötetty. Panssaresteitä nähtiin.

Kuhmossa syötiin kuntootuskeskuksessa. Jottaen kalloo siellä ol ruokana. Ja toskakaakut piälle – sellaset vähärasvaset. Sitten mäntiin hotellille Kalevalan kankahille. Hississä ol ihan avaruuselokuvviin iänet, mikä lie hurissu. Oesko ollunna sotasualismoottor? Kuleksittiin järven kuppeessa kaoniilla männikkökankaalla. Järven reonaan ol luonto kasanna kappeen kannaksen, josta varmaan matalamman vein aekaan piäsis kävelemmään suareen. Nyt ee kehattu yrittee. Sev verran ol vettä suopursuin piällä.

Sen sijjaan kateltiin Kalevalan vallan aekasta kyllee. Jonniiv verran ol piässy kylär raetti aotijoetummaan, mutta se taetaa kylijen olemukseen kuuluva. Paljon ol silti nähty vaevoo sitä kyllee rakentaessa, jotta toevottavasti osa voejjaan siästee näötteenä hirsrakennusten pykkeemisestä. Ampumahiihtoraan penkan piällä ol kaoniilla paekalla pisteaetoo.

Tutustuttiin Kuhmon keskustaan. Pajakkakosken rannalle ol rakennettu kulukusilta kävelijöelle. Se meitä viehätti. Mitä uppein paekka, eekä kettään muita kum myö kaks siitä naottimassa. Aorinko näöttäöty sev verran, että käväsin valohuoneessa.

Illaks mäntiin tietysti hotellille, siellä ol peli. Nimittäen televiisijossa. Jiäkiekkojoukkuveet otti yhteen ja Suomi voetti. Vaemo sano, että tämä onnii hänen ensmäenen mualimanmestaruutesa, kun ei ou kehanna ennen niitä pelittelyjä niin kuikuilla. Yö myö nukuttiin. Onhan se vieraella pehkuilla aena outoo muata, vuan mänhän tuo. Uamulla saen juuvva uamukahvit katetulla verannalla. Vaemo otti oekeen valokuvan minusta.


Mäntiin talavisotamusejoon, missä sottoo esiteltiin tavallisen immeisen näkökulumasta eekä vuan rategijoetten yhteentörmäöksenä. Pikkulottiin Kultasissa sanoessa luk viijjentenä: ”Ole hyvä.” Jokkaesella lotalla ol valakonen kaolus, tae aenae melekein. Palavelu musejolla ol ystävällistä, henkilökunta taes koostuva naesista.

Juminkeko-talossa kävästiin ja suatiin miellyttävän rento ja kanssakulukeva opastus. Katottiin vilimi Lönnruutin Kajjaanin vuosista. Ostin sieltä par kirjasta, jotkol alunperin rajan takkoo. Syömässä käötiin Kaesaen ruokalassa. Hyvvee on tuo lihaton sili con jaohis.

Kotmatkalla vähän eksyttiin, mutta takasin piästiin kuhmolaesen kulttuurin kyllästäminä.

maanantai 29. huhtikuuta 2019

Heikki Luokkasen runoja

Taivalkoskelainen maanviljelijä ja karjankasvattaja Heikki Luokkanen (s. 1964) kirjoittaa runoja taivalkosken murteella. Luin hänen kaksi runoteostaan: Sonnaatteja selekosesta, vuodelta 2013 ja Kostonrannan rapsotiat, vuodelta 2017.

Sonnaattien takakanteen laatimassaan tekstissä Luokkanen vertailee runojaan puihin, niitten puitten käyttötarkoituksen mukaan. Mikä kelpaa paneeliksi, mikä reenjalaksiksi. Lahopuutakin voi olla joukossa, mutta vaikka olisi tykky latvan katkaissut, niin puun sisältä saattaa löytyä arvokalun tarpeet, kun vain essiin kaevelee. Tämän taidon Luokkanen kyllä hallitsee. Hänen runoistaan löytää ajatuksen sineä, jota muuallakin kuin Koillismaalla voi tarkastella ilahtuen. Lukijana haltioidun kerta toisensa jälkeen Luokkasen ympäriltään löytämistä pienistä yksityiskohdista, joista runoina kasvaa lämmin ja kotoisa kuva maaseudun rauhasta. Aika on armahtavasti kulkenut hiljenneitten pientilojen sivuitse, niin että elikoita loihtiva trulli löytää navetasta ja tallista vain siellä joskus sijaansa pitäneitten lehmien ja hevosten muiston. Tai saattaa saunan lattialla kulkeva muurahainen saada kulkuluvan sitä ihmettelevältä isäntämieheltä. Niinikään voi piirongin laatikosta löytynyt vanha neulatyyny ilahtua saadessaan lopulta käyttötarkoituksen, kun siihen joku taipperi kiinnitetään. Parsinavetta saa oodinsa, gotler-tanko ylistyslaulunsa. Runot suovat lohtua niille, jotka ovat niin usein sitä ilman jääneet – lukijan päätä silitetään veikeän hymyn kanssa.

Kuten yleensä lyyrisessä aihevalikoimassa, on rakkaudella sijansa Luokkasen runoudessa. Parissakin runossa lähdetään etelään, jopa Ruotsiin asti työhön ja luvataan palata joskus kun on saatu kasaan rahat taloon, jossa on uuni ja takka ja semmonen huussi, josta lähtöö veen mukkaan kakka. Nuori poika saa mopon tarakalle etelästä kesänviettoon saapuneen neitosen. Ja se mopokin toimii, kun on käyttöohjeet luettu. Erotiikka kukkii myös vanhusten välillä, kunhan mummeli muistaa tummelin. Navetan tuuletushormin suulla talven lämmitellyt varpunen lemahtaa sonnalle, mutta yrittää silti tehdä vaikutusta paikkakunnalle saapuneeseen lajitoveriinsa. Atomiaikakin ehättää pohjoiseen raha-automaatin ja lypsyrobotin rakkaustarinan myötä.

Myös kitkeriä sävyjä Luokkasen runot tavoittavat EU:seen kohdistuvassa arvostelussa. Tarkastajat tekevät iskuja pienen viljelijän tilalle, nautaeläinten korvamerkit tarkastetaan ja navetan alat mittaillaan, peltojen hoidon tarkkailusta puhumattakaan. Maaseutu, tuo viimeinen vapauden korpimaa, ujuu direktiivien ja kalastuksen valvonnan piiriin. Maalla eläjälle maaseutu merkitsee kuitenkin kotia, sen kodin rajat ovat laajat, ne ulottuvat soille ja selkosille. Porot syövät kukkapenkin kasvillisuuden, thaimaalaiset poimivat metsästä marjat. Suohauta koitui muinoin janoisen lehmän kohtaloksi.

Runoissa ei korosteta liikaa lämpimiä sävyjä, ne esitetään velmuilevan maanläheisyyden kautta. Huimimmillaan runojen filosofinen näkemys koskettelee elämän tarkoituksen ja olemassaolon kysymyksiä yllättävällä, hauskalla tavalla, joka saa minut lukijana vuodattamaan yhtä aikaa ilon ja haikeuden kyyneliä. Näyte pääsiäisellisestä runosta Tunnollinen rulli, jossa muinoinen trulli kiertelee yhä tehdäkseen pahuutta tyhjenneissä navetoissa. Maaseutu on kuin hiljainen kotiseutumuseo, josta elämä on poissa:

Ja pian kääntyy takasin
tuo tunnollinen rulli
vain sielun silimin haavan sai
se kuviteltu mulli
ja lehmän utareistakaan ei
parteen tipahtele aito veri
se kauan sitten tapahtui
kun aika oli ihan eri


Luin näitä kirjoja noin viikon. Molemmissa on vajaat sata sivua. Suosittelen Luokkasen runoja lämpimästi sille, joka haluaa tietää millaisista runoista minä oikein mahdan pitää.

Kurt Vonnegut: Ajanjäristys

Amerikkalainen Kurt Vonnegut (1922 – 2007) kirjoitti vuonna 1997 julkaistun romaanin Timequake. Vuonna 1998 siitä ilmestyi suomennos nimellä Ajanjäristys, suomentajana Erkki Jukarainen. Teoksen piti olla Vonnegutin viimeinen. Sen jälkeen on kuitenkin ilmestynyt vielä kirja, joka on julkaistu suomennettuna vuonna 2007 nimellä Maaton mies.
Minä luin kuitenkin toistaiseksi vain tämän Ajanjäristyksen. Siinäkin oli minulle tekemistä.

Vonnegut aloittaa Ajanjäristyksen kertomalla näkemyksensä Ernest Hemingwayn pitkästä novellista, joka on julkaistu suomennettuna nimellä Vanhus ja meri. Joku kalastaja oli kertonut Vonnegutille, että novellissa kuvatun vanhuksen olisi pitänyt ottaa pyytämästään miekkakalasta parhaat palat veneeseensä ja jättää loput haitten ruuaksi. Vonnegut kertoo kirjoittaneensa kymmenisen vuotta romaania nimeltä Ajanjäristys, kunnes hän oli päättänyt tehdä sille niin kuin vanhuksen olisi pitänyt tehdä miekkakalalle. Lukijana olen kiitollinen Vonnegutille tästä päätöksestä lyhentää romaaninsa suomennettuna vain 246-sivuiseksi. Siinäkin oli minulle lukemista.

Itse ajanjäristys ei minusta ole kovin kiinnostava ajatuksena eikä juuri muutenkaan. Kyse on siitä, että maailmankaikkeus eräänä hetkenä helmikuussa vuonna 2001 päättää lakata laajenemasta ja alkaakin supistua, niin että Maapallon asukkaat palaavat äkillisesti elämässän kymmenen vuotta taaksepäin. Sitten maailmankaikkeus alkaa kuitenkin heti laajeta ja ihmiskunta joutuu elämään kymmenen vuotta uudestaan täsmälleen samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Romaanissa esiintyvä kuvitteellinen scifi-kirjailija Kilgore Trout kirjoittaa tapahtumasta muisteloteoksen Kymmenen vuottani automaattiohjauksella. Tätä ja melko monta muutakin Troutin tekstiä Vonnegut käsittelee romaanissaan. Mukana on kuitenkin myös Vonnegutin oman elämän tapahtumia, ainakin sellaisina ne esitetään. Vonnegut muistelee oman elämänsä lisäksi nimeltä mainiten perheenjäseniään, sukulaisiaan, tuttaviaan, kollegoitaan ja muita hemmoja. Mikäpä hänessä. Onhan siinä lukemista.

Kirjaa lukiessani minut valtasi usein nyreys. Se johtui siitä, että Vonnegut itsekin myöntää eläneensä hyvän elämän. Eikä pelkästään niin, vaan hän kertoo jutelleensa toisen kirjailijan kanssa ja heidän päätyneen siihen tulokseen, että tällä planeetalla elämisen arvoista elämää viettää vain 17 % ihmisistä. Kokenut lääkäri oli kuulemma pitänyt arviota jokseenkin osuvana. Hän sanoi miettineensä mikseivät hänen potilaansa tee itsemurhaa. Myöhemmin kirjekuoriostoksilla Vonnegut kohtaa köyhiä ihmisiä, joitten elämä ei ole silmiinpistävästi elämisen arvoista. Minun on vaikea ottaa tätä kaikkea huumorina, mustanakaan. Samastun liiaksi planeetan enemmistöön. Siinä sitä on samastumista.

Vaikka toisaalla kirjassaan Vonnegut sanoo kertomakirjallisuuden olevan ”ele-englantia”, jossa todellisuus sovitetaan tukemaan kerrontaa, hän on kuitenkin huolissaan kirjojen tulevaisuudesta. Hänen mielestään ihmiset haluavat löytää kirjoista samansuuntaisuutta oman ajattelunsa kanssa. Vissiinkin juuri tämän vuoksi minun on vaikea samastua Vonnegutin tekstiin. Hän kun ei kuulu planeetan enemmistöön. Hän näkee taideteoksen olevan vain puolet kahden ihmisen (taiteilijan ja taiteennauttijan) välisestä keskustelusta. Siihen kuuluu hänen mukaansa olennaisena osana tieto siitä, kuka ja millainen taiteilija on. Jos kyse olisi keskustelusta, eikö taiteilijankin siten pitäisi tuntea taiteennauttija? Tätä sanastoa soveltaen taideteos pikemminkin julistaa kuin keskustelee. Ehkä Vonnegut kumminkin jotenkin aavistaa minut lukijana, sillä hän kirjoittaa:

hölynpölyn hyväksyminen on olennaisen tärkeää, mikäli haluaa nauttia runoista ja romaaneista ja novelleista ja myös näytelmistä. Jotkut kirjailijoitten esittämät väitteet ovat kuitenkin niin tolkuttomia, ettei niitä voi millään uskoa.

Tähän minun on uskominen?

Luin kirjaa aika pitkään, joskin loput 109 sivua päivässä, kun tunsin saavani kirjan luettua.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Ketjukolaaja Brandy

Aikoinaan kun löysin nämä blogit netistä, ensimmäinen seuraamani blogi oli Lukuisan blogi. Vähän kerrassaan tajusin, että muitakin blogeja oli olemassa. Sitten päätin perustaa omani. Siitä on jo kahdeksan vuotta aikaa. 

Nyt luin Lukuisan blogista haasteesta, jossa kannustettiin kertomaan, mitkä viisi kirjaa kuvastavat blogisi brändiä. Minulle tuli ensimmäisenä mieleen eteläafrikkalainen Kap Brandy, jota joskus 1980-luvulla naukkailin. Luulin, ettei sitä enää Alkossa myydäkään, mutta onhan siellä vieläkin myynnissä Cape Brandy -niminen juoma 0,7 litran pullossa. Muistaakseni oli Kap Brandykin niissä isoissa pulloissa. Napsin sitä aikoinaan, kun olin leirintäalueella kesätyössä. Minulla oli jemmapullo yhdessä tyhjässä mökissä. Brandystä imin lohtua tylsään työhön.

Blogia perustaessani ajatukseni oli lukea kirjoja saadakseni selville, olenko menettänyt jotain, kun en ole lukenut kirjoja. Olin nimittäin lukenut siihen saakka kirjoja 0 – 3 kirjan vuosivauhdilla. Blogin myötä halusin lukea sellaisia kirjoja, joilla olisi saattanut olla merkitystä kehitykselleni ihmisenä, jos olisin ne aikanaan lukenut.

Kun perustin blogini olin täyttänyt 50 vuotta. Olin pitkäaikaistyötön merkonomi. Kap Brandyä en edes ajatellut vuosikausiin. Lapset ja asuntolaina olivat etusijalla. Talon hoito oli tylsää puuhaa, en pitänyt siinä hommassa juuri mistään. Blogin perustamistalvi lienee tarjonnut paljon lumityötä, sillä valitsin nimimerkikseni ketjukolaaja – ketjupolttajaa mukaellen.

Ensimmäisenä blogivuonna luin joitakin kirjoja. Toisena vuonna sama jatkui, eikä asianlaita ole varsinaisesti ottanut muuttuakseen. Jotkut kirjat ovat totta tosiaan lisänneet käsityksiäni joistakin asioista, mutta eivät ne ole mitään tärkeitä asioita, ennemminkin voisi kuvitella niitten asioitten tuntemisen saavan minut tuntemaan itseni tärkeäksi, vaikken sitä olekaan. Minut laitettiin eläkkeelle, enkä ole edes täyttänyt kuuttakymmentä. Yhteiskunnalla ei ole koskaan ollut minulle käyttöä. Kirjastossa asioidessani minua neuvotaan yhä kuin apukoululaista.

En voi sanoa imeväni kirjoista lohtua elämäni merkityksettömyyteen. Toisaalta en viitsi lopettaakaan lukemista, vaikkei se tuota minulle juuri muita elämyksiä kuin helpotusta, kun olen saanut jonkun kirjan taas luettua. On hupsunhauskaa sanoa lukeneensa jonkun kirjan, mutta harvemmin siitä lukemisesta nautintoa kertyy.

Nyt kuitenkin olen ahdistanut itseni tilanteeseen, jossa minun olisi nimettävä viisi kirjaa, jotka kuvaavat Ketjukolaaja Brandyä. Tietysti voisin sanoa, että ne olisivat kirjoja, jotka tekisivät lukemisen mielekkääksi opettamalla minulle jotakin uutta. Voisin vaikka itse keksiä sellaisia kirjoja. Sellaista kirjaa kirjoittamaan en pysty, pystyneekö kukaan muukaan.

Otan siis keksiäkseni kirjoja, jotka mullistaisivat maailmankuvani parempaan suuntaan:
  1. Hyljeksityn piristys. Haapasaarelaisen hylkeenpyytäjän kuvaus itäisen Suomenlahden jäälakeuksilta avautuu maailmankatsomukselliseksi matkaksi ihmisyyden ytimeen. Tai jos ei ytimeen, niin potkiipahan hauskasti nilkoille.
  1. Paljasjalkainen jalkapalloilija. Kuopiossa on pelattu jalkapalloa jo vuosikymmenet ja jokainen pallonpotkija muistaa juhlahetkinä ne tilaisuudet, jolloin sai pelata tuntemattomien kanssa jollakin nurmikolla paljasti jaloin kesäpäivän lämmössä. Muisteloita ja kuvia.
  1. Miun murtein ja siun säksätykseis. Tutkijapari haastatteli eri puolilta Suomea, eri murrealueilta lähtöisin olevia aviopareja ja kokosi parhaat palat kirjaksi, jossa esitellään selviytymistarinoita ja ilonaiheita.
  1. Saksittuja harhalaukauksia. Alaotsikoltaan Hupsuimpia uutisointeja maailman lehdistöstä nostaa esiin uutisia, joissa puhuttiin asioista, jotka tekivät niistä julkaisuajankohtaansa nähden erittäin huonosti valittuja. Kirja kasvaa osoittamaan maailman kuvaamisen vaikeutta ellei peräti mahdottomuutta.
  1. Kasvien puheita, eläinten esitelmiä. Yllättäen kiven alta löytynyt uskonnollisen kirjallisuuden helmi valottaa gnostilaiseen ajatteluun sisältynyttä kasvi- ja eläinkunnan mielipiteitä huomioivaa kertomusperinnettä, jossa kasvit ja eläimet saavat kertoa oman näkemyksensä elämän menosta. Tosiasiassa puhtaasti inhimillisen näkökulman kuultaminen tekstien taustalta ohjaa lukijan pohtimaan kaiken ajattelun itsekeskeisyyttä ja tarkoitushakuisuutta.

    Vähänkään asiaa ajatellen huomaan, etteivät nämä kirjat muuttaisi minua mitenkään vaan pikemminkin vahvistaisivat omia näkemyksiäni asioista. Voisi niitä silti olla ihan kiva lukea.

perjantai 12. huhtikuuta 2019

Hanna Asp: Minna Canth läheltä nähtynä

Kirjailija Minna Canthin (1844 – 1897) lähipiiriin lukeutunut Hanna Asp (1868 – 1948) kirjoitti vuonna 1948 julkaistun pienen, mutta paljon mielenkiintoista tietoa sisältävän teoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Luin sen.

Alkusanoissa Asp kertoo, että häntä on pyydetty kirjoittamaan ylös muistojaan Minna Canthista, jonka kodissa Kuopiossa Hanna asui koulutyttönä. Kirjailija Canth halusi pitää Hannan perheenjäsenenään senkin jälkeen, tämä käy ilmi kirjassa siteeratuista kirjeistä. Niinpä Hanna Asp vieraili Kanttilassa myös sitten kun oli jo siirtynyt itsenäiseen elämään eteläiseen Suomeen.

Asp kuvaa sujuvasti ja selkeästi Minna Canthin elämän pääpiirteitä samoin kuin pienempiä pikantteja sivujuonteita. Hän luo katsauksen Canthin elämään jo ennen Kuopion aikoja, kuvaa hänen uraansa Kuopiossa kirjailijana sekä kauppiaana (vuosina 1880 – 1897). Asp kertoo Minna Canthin elämän tärkeistä ihmisistä: hänen perheestään, taiteilijatuttavista, Kuopion läheisistä, uudistuksia toivovista henkilöistä sekä varsinkin Kanttilassa tiuhaan vierailleesta opiskelevasta nuorisosta, jota kirjailija kannusti parhaansa mukaan. Canthin harrastuksista tuodaan kirjallisuuden ja yhteiskunnallisen ajattelun ohella esille leikkimielinen hauskanpito, luontoretket ja kortinpeluu, lopussa kokeillaan spiritismiäkin. Kirja päättyy Minna Canthin haudalle. Minna Canthin kuoleman myötä tunnelma Kuopiossa muuttui. Asp kuvaa Kuopion palanneen vanhaan rauhaansa:

Se oli jälleen idyllinen pikkukaupunki, joka ei enää vetänyt ihailevia eikä myöskään harmistuneita katseita puoleensa, johon ei enää vaellettu pelkästä uteliaisuudesta pitkien, vaikeitten matkojen takaa.

Kirjan alussa Asp kuvaa, miten hän ensi kertaa saapui tuohon kaukaiseen Kuopion kaupunkiin ensin junalla Tampereelta Pulsan asemalle, sitten tärskyvillä kievarirattailla Lappeenrantaan ja sieltä Pietarista tulleella laivalla Kuopioon. Samalla tapaa Minna Canthin matkat Helsinkiin olivat monen mutkan ja pitkien taipaleitten takana, sillä Savon rata Kuopioon valmistui vasta syksyllä 1889. Kuopion lähiseuduille Canthin perhe sen sijaan teki usein retkiä, varsinkin Puijon vaara sekä soutumatkan päässä sijaitseva Myhkyrin saari Kuopionlahden takana olivat vierailujen kohteina. Myös Maaningan Tuovilanlahdessa sijaitsevalle komealle Korkeakoskelle Canthit veivät vieraitaan. Pitkien matkojen vuoksi vieraat usein viipyivät pitkiä aikoja matkakohteissaan, jolloin Minna Canth saattoi käydä laajoja keskusteluja vieraittensa, mm. Suomalaisen teatterin johtajan Kaarlo Bergbomin kanssa. Asp kertoo millaisista periaatekysymyksistä johtuen Canth sittemmin oli joitakin vuosia välirikossa Bergbomin ja kirjailija Juhani Ahon kanssa. Järnefeltin perheen Kuopiossa asumisen merkitystä Canthille Asp korostaa, mutta toteaa Elisabeth Järnefeltin käyneen ajan oloon Minnalle liian pessimistiseksi seuranpitäjäksi. Minna Canth piti leikistä, huumorista ja kortinpeluusta – kahvinjuonnin lisäksi. ”Ein ganz kleines” tarkoittikin Kanttilassa skruuvinpeluuta, sen väkevämpiä Asp ei mainitse.

Mitään suuria ja hätkähdyttäviä tietoja kirjassa ei tuoda esille. Minna Canthin elämää läheltä nähneen kuvaus on silti kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Se kertoo ajasta, jonka elvyttäminen henkiin katsauksenomaisella tavalla palvelisi Kuopion tarjottavaa matkailun alalla. Kuopiota tulisi markkinoida vanhana, romanttisena kulttuurikaupunkina.

Kirjassa on vain 149 sivua, sen lukemiseen kului minulta viitisen päivää. Hyvä kun luin.

tiistai 2. huhtikuuta 2019

Vaimoja Minna Canthin fiktioista

Tasa-arvon puolesta puhuja ja naisväen oikeuksia ajanut kirjailija Minna Canth (1844 – 1897) kirjoitti novelleja, näytelmiä ja pienempiä romaaneja. Luin samoihin kansiin vuonna 1981 aseteltuina kaksi hänen fiktiivistä tarinaansa.

Lehtori Hellmanin vaimo, novelli/pienoisromaani vuodelta 1890, kertoo Selmasta, joka käy seminaaria. Seminaarin tyttöpuolisten opiskelijoitten suuri unelma vaikuttaa olevan päästä naikkuun tiukkapipoisen uskonnonopen, lehtori Hellmanin kanssa. Kakkosvaihtoehto olisi luonnontieteitten lehtori Korner, kevytmieliseksi mutta hyväsydämiseksi mainittu. Erittäin vähinkin kuvailuin Canth pystyy viestittämään, että Selma saavuttaa viheliäisen voiton päästessään Aarnold Hellmanin vaimoksi.

Nimestään huolimatta lehtori Hellman ei tosin ole mikään piru mieheksi. Hän on vain työlleen omistautunut herra, joka haluaa olla herra myös kotonaan. Ajatus on, että herraa katsoo vaimokin ylöspäin. Vaimo on palvelijoitten päällikkö, eikä pienessä huushollissa tarvita yhtä palvelijaa enempää. Nuori Selma ei osaa keittää edes munavelliä, joten hän on käytännössä täysin avuton emäntä talossa. Selma jää ilman järkevää tehtävää ensimmäiseen pahoinvointiinsa saakka.

Hauskaa ajanvietelukemista tämä novelli ei edusta, ellei halua naureskella nuorten neitosten kuvitelmille idyllisestä yhteiselosta sankarillisen miehenpuolen kanssa. Tunnelma vaihtuu kuin veitsellä leikaten, kun Selma laskee purtensa avioliiton satamaan.

Työmiehen vaimo, viisinäytöksinen näytelmä vuodelta 1885, kertoo Ristosta ja Johannasta, jotka näytelmän alussa juhlivat häitään. Johanna on säästänyt rahaa pankkiin kuusisataa markkaa. Ne joutuvat nyt hänen miehensä Riston haltuun, sillä mies hallitsi tuohon aikaan myös vaimonsa omaisuutta. Riston juopotteluun taipuva mieli tulee ilmi jo häissä. Tämän lisäksi hääilon pilaa nuori Homssantuu, ½-romanineito, joka väittää Riston kihlanneen hänet. Johanna järkyttyy, hänen ystävänsä Vappu neuvoo Johannaa jättämään heti miehensä, mutta muu väki suostuttelee Johannan jatkamaan ilonpitoa.

Muissa näytöksissä asiat sujuvat Johannan kannalta aina vain huonommin. Myös Homssantuu joutuu Riston vuoksi yhä hankalampaan asemaan. Risto sen sijaan vierailee anniskelussa toverinsa Toppo mukanaan. Tragedia rakentuu viinan ja naisten kautta, laulua on mukana siedettävästi. Näytelmän perusteella 1800-luvun yhteiskunnassa miesten ylivalta pohjautui aika lailla naisten orjan muotoon. Naisilla oli ehkä sanan sija, mutta sillä sanalla ei vaikuttaisi olleen paljonkaan arvoa. Niinpä tärkeä sivuhahmo, Leena-Kaisa, kehottaakin kaameata epäoikeudenmukaisuutta kohdannutta Johannaa seuraavasti:

Niin, niin! Jumalan viha kohtaa sinua ankarana, Johanna parka. Mutta ota kaikki nöyrällä sydämellä vastaan ja muista, että hän vain rakkaudesta kurittaa.

Leena-Kaisa tuntuu myös tietävän, että vaimossa on syytä, kun mies juo. Toppo sen sijaan ylistää kotimaisen alkoholin nauttijoita siitä, mitä hyvää valtio viinaveron avulla saakaan aikaiseksi: kouluja, rautateitä, lukusaleja, kansankirjastoja, tyttökouluja ym.

Minusta nämä kaksi Canthin kertomaa olivat oikein sopivainen sukellus hänen kirjallisiin maailmoihinsa, näytelmät vaikuttavat eritoten olleen Canthin alaa. Pienitekstisessä kirjassa on vain 124 sivua, lukea tihrustaminen sujui parissa päivässä.

maanantai 1. huhtikuuta 2019

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Chileläinen Alejandro Zambra (s. 1975) kirjoitti vuonna 2011 julkaistun romaanin Formas de volver a casa. Teoksesta ilmestyi vuonna 2017 Laura Vesannon laatima suomennos nimellä Kotiinpaluun tapoja. Luin sen.

Romaani alkaa eksymisestä sekä maanjäristyksestä Santiagossa vuonna 1985. Se päättyy kotiinpaluuseen maanjäristyksen jälkeen Santiagossa vuonna 2010. Kyseessä on kaksi eri maanjäristystä.

Kerronta on minämuotoista. Romaani on jaettu neljään lukuun, joista ensimmäisessä kertoja ensin eksyy kuusivuotiaana ja kokee maanjäristyksen yhdeksänvuotiaana. Naapuruston lapsille järjestetään telttamajoitus, aikuiset viettävät yötä nuotion ääressä. Uutta maanjäristystä pelätään kuin maailmanloppua. Yöllä kertoja kohtaa ensimmäistä kertaa muutamaa vuotta vanhemman Claudian, jonka eno asuu pojan naapurissa. Joitakin aikoja myöhemmin Claudia pyytää poikaa vakoilemaan enoaan ja poika tekee työtä käskettyä. Eräänä päivänä enon luona käy nainen, jota poika seuraa kaukaiseen kaupunginosaan. Romaanin muissa luvuissa aikuiseksi varttunut kertoja käy läpi sitä mitä oli kokenut Claudian kanssa ja hänen enoaan vakoillessaan. Muisteloihin sekoittuu kertojan oman perheen lisäksi hänen suhteensa tyttöystäväänsä.

Kun ajattelen Chileä mieleen tulee sen mainio jalkapallomaajoukkue. Kun olin lapsi 1970-luvulla ja pelasin itsekin jalkapalloa, tuli televisiosta kovin tutuksi Santiagon jalkapallostadion. Tässä romaanissa stadionin ohitse kuljetaan, mietitään mitä stadion kellekin merkitsee. Pojalle se oli pitkään paikka, jossa hän sai ensimmäistä kertaa syödä jäätelöä. Lukija hoksaa jo varhaisessa vaiheessa, että vaikka stadionia tuskin mainitaan, kertomus pyörii sen ympärillä.

Toisin kuin monissa vakavaa aihetta käsittelevissä romaaneissa, tässä ei tähdätä sokkivaikutukseen. Sillä kun sota on ohitse, rauha tuo mukanaan nurmettuvat kummut ja öljyssä keitetyt sipulit. Aina on iskelmiä, elokuvia, romaaneja, mezcalia ja matea, pisco souria ja punaviiniä, niin ja jalkapalloa. Autot ajavat ohi kuin pilvet, sisko tahtoisi romaaniin, tyttöystävä ei tahtoisi jäädä. Ja jossakin on Claudia. Kerronta on arkipäiväisen runollisen ilmavaa, kaikkea tapahtuvaa ei ahdeta kansien väliin. Maa kokee järistyksiä siinä missä kertojan omakin elämä. Näin kertoja kuvaa saamiaan, isältä käyttämättä jääneitä paitoja, jotka huomaa oitis itselleen liian pieniksi:

Nyt katson paitoja, levitän ne sängylle. Yhdestä pidän erityisesti, petrolinsinisestä. Sovitin sitä juuri, se on liian pieni, siitä ei pääse mihinkään. Katson peiliin ja mietin, että vanhempien vaatteiden pitäisi aina olla meille liian suuria. Mutta mietin myös, että juuri tätä minä tarvitsin, että toisinaan meidän on hyvä pukeutua vanhempien vaatteisiin ja katsella itseämme pitkään peilistä.

Etsin kirjastosta Z-kirjaimen kohdalta jotain ja huomasin tämän kirjan. Se oli minulle oikein sopiva valinta: konstailematon kertomus hallituin runollisin vivahtein. Sivuja on vain 155. Lopussa on vielä luettelo muista hiljattain suomennetuista kiinnostavista kirjoista. Alberto Fuguet, Marcela Serrano ja Roberto Bolaño voisivat kirjoittajina tulla kyseeseen. Teoksen lukeminen ei sinänsä kestänyt kauaa, lumityöt ja muut nimipäivät vain vähän viivästyttivät, niin että taisi mennä viitisen päivää aloituksesta loppuun. Muitten kirjablogien lukukokemuksia löytää kirjoittamalla googleen: Alejandro Zambra Kotiinpaluun tapoja blog.

maanantai 25. maaliskuuta 2019

Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia

Elina Tuomi (s. 1987) kirjoitti ja kuvitti vuonna 2018 julkaistun teoksen Itsenäisiä naisia: 70 suomalaista esikuvaa. Kirjassa esitellään seitsemänkymmentä jollain tavoin tunnettua suomalaista naisimmeistä siten, että jokaisesta itsenäisestä naisesta on aukeaman vasemmalla sivulla kuva ja oikealla sivulla tekstimuotoinen kuvaus hänen elämästään ja saavutuksistaan. Kirjoittaja tuntuu painottavan, että ollakseen todella itsenäinen vaikuttaja ihmisen ei tule antaa toisten kärkkäittenkään mielipiteitten painostaa muuttamaan omaa mielipidettä vaan ihmisen tulee kulkea itse valitsemaansa reittiä. (Kaupunkien katuja kulkiessa huomaa miten paljon tällaisia itsenäisiä vaikuttajia tuleekaan vastaan, eivät ole huomaavinaankaan, että muitakin on kadulla kävelemässä.)

Tuomi on siis itse kuvittanut kirjan. Henkilöistä on piirretty sivun kokoiset, kauniit, värikkäät kuvat, jotka luovat pirteän vaikutelman. Tekstisivutkin on sävytetty nätisti. Henkilöitten tekstikuvauksissa korostuvat itsenäisyyden lisäksi tasa-arvo, oman alansa pioneerityö ja ensimmäisenä naisena tiettyyn virkaan valituksi tuleminen (kirjassa puhutaan lasikaton rikkomisesta), koulutuksen merkitys sekä varsinkin nykymaailman naisia kuvattaessa monikulttuurisuus ja erilaiset seksuaaliset kipuilut.

Kirjassa kuvattavat naiset on järjestetty syntymävuoden mukaiseen järjestykseen siten, että nuorimmat ovat alussa. Niinpä alkupuolen naisissa on paljon sellaisia, joista en juurikaan ollut kuullut aikaisemmin. Toki sellaisia naisia on myös loppupuolella kirjaa. Monesti tuli mieleen, että eipäs ole tuossa Li Andersson tai Kaisa Mäkäräinen, mutta kirjailija kertookin joutuneensa karsimaan ainakin kahdensadan naisen joukosta nämä seitsemänkymmentä. Selvästikin kirjaan on pyritty valitsemaan naisia, jotka ovat lähteneet maailmalle Suomen joka kolkalta. Siilinjärvikin mainitaan pari kertaa, joskin kumpikaan kuvattava ei ole alunperin siilinjärveläinen.

Väkisin tuli mieleeni, että ovathan nämä valinnat tavallaan poliittisia, siis kuvastavat sitä, millaiseksi kirjailija tahtoisi Suomen kehittyvän? Venäjänkieliset ovat Suomen suurin kielellinen vähemmistö ruotsinkielisten jälkeen. Yhtään venäläislähtöistä suomalaista ei kirjassa kuitenkaan ole mukana, olisi vaikka Alina Tomnikov mahtunut joukkoon? Kun on kaksi nigerialaislähtöistä ja kaksi somalialaislähtöistä. Eikä ole bosnialaisiakaan mukana, saati irakilaisia. Jonkinlainen provosoinnin vaikutelma siinä syntyy. Tai onhan kirjassa tosiaan kaksikin Venäjältä muuttanutta suomalaista: Larin Paraske ja Edith Södergran.

Maria Jotunin kohdalta löysin seuraavan toteamuksen:

...feminismi tarkoittaa väärinymmärryksistä huolimatta nimenomaan tasa-arvoa kaikille.

Niinpä tunnustaakin erikoiselta, että kirjassa järjestelmällisesti vältetään mainitsemasta kuvattavan naisen aviopuolison tai isän tai veljen etunimeä (sukunimihän on yleensä sama). Puhuttaessa Sophie Mannerheimin perustamasta Lastenlinnasta todetaan:

Myöhemmin talon toiminta siirtyi hänen veljensä vuonna 1920 perustaman Mannerheimin Lastensuojeluliiton alaisuuteen.

Noin vuosi sitten luin Helmi Krohnin kirjoittaman teoksen Suomen suuria miehiä. Tuolloin haikailin teosta Suomen suurista naisista. Nyt sentapainenkin on sitten luettu. Sivuja on 155, aikaa kului kaksi päivää.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Sanoi Minna Canth

Vuonna 1987 julkaistiin Ritva Heikkilän toimittama kaksikielinen teos nimeltä Sanoi Minna Canth – Pioneer Reformer. Suomenkielisenä alaotsikkona on Otteita Minna Canthin teoksista ja kirjeistä. Kirja sisältää katkelmia Minna Canthin (1844 – 1897), pitkään Kuopiossa asuneen, tunnetun naiskirjailijan ja tasa-arvoa sekä naisten asiaa edistäneen vaikuttajan teksteistä. Ajattelin ensin tulisiko kolmesataa sivua pitkän kirjan lukemisesta mitään, kunnes tajusin, että puolet kirjasta sisältääkin samat tekstit englanniksi käännettyinä, kääntäjä Paul Sjöblom. Tästä syystä lukeminen sujui minulta neljässä päivässä ja niistäkin yksi päivä meni kokonaan lumitöitä tehdessä.

Ainut pisempi, kokonainen teksti on Minna Canthin itsensä norjalaista lehteä varten kirjoittama omaelämäkerta vuodelta 1891. Sen lisäksi mukana on aforistisia otteita hänen novelleistaan, näytelmistään, artikkeleistaan ja kirjeistään. Kirjeitten ajatuksia on esillä eniten. Ilmeisesti juuri mikään kirje ei ole kirjassa kokonaisuudessaan, sillä alkutervehdykset, tavanomaiset kuulumiset ja lopputoivotukset puuttuvat. Mukaan on sisällytetty kirjeitten ”kova ydin”. Lopusta löytyy lyhyt kuvaus kunkin kirjeen vastaanottajasta, joita ovat mm. teatterinjohtaja Kaarlo Bergbom, Kauppis-Heikki, jota Minna Canth kannusti kirjoitustyössä, näyttelijä Olga Salo, jolle Canth antaa merkille pantavan moderneja ohjeita näyttelijäntyöhön, Canthin omat tyttäret Elli ja Maiju sekä opettaja ja näyttelijä Hilda Asp, jonka sisar Hanna Asp kirjoitti vuonna 1948 julkaistun muistelmateoksen Minna Canth läheltä nähtynä. Pisin yksittäinen kirjeen katkelma on vuoden 1890 kirjeestä Aleksanteri Järvenpäälle, joka oli työväenliikkeen johtohahmoja. Eräässä pienessä otteessa jostakin Canthin tekstistä sanotaan näin:

Hanna: Niin se on, pappa, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisrakkaudesta ne lähtevät sekä naiskysymys että työväenkysymys, kuinka ne silloin voisivat olla kristinoppia vastaan?

Tämä repliikki vaikuttaisi aika pitkälti sisältävän Minna Canthin näkemystä aikansa suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen ongelmista sekä myös siitä, miltä pohjalta hänen oma arvomaailmansa ponnistaikse. Canth nähdäkseni ”uskoo Jumalaan, mutta ei niin kuin kirkko opettaa”, kuten nykyään on tapana sanoa. (Nuoruudestani saakka minun on ollut vaikea nähdä suurempaa eroa siinä jaetaanko porukoitten kesken ihokkaat vai tuotannontekijät.) Reaalikristillisyydestä Canth toteaa seuraavasti:

Kristinoppi on haudattu kirkon seinien sisään ja kiedottu dogmatiikan kahleisiin. Irroittukoon niistä ja tulkoon ulos keskuuteemme, opettamaan meille vapautta, tasa-arvoa ja rakkautta.

Ihan kaikilta osin ei lyhyitten katkelmien perusteella voi saada selvää Canthin aivoitusten perusteista. Niinpä seuraavat lausahdukset tuntuivat tussahtavan pahasti penkkaan:

Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. (No, ei muuten piile!)

Jalo työ ei ihmistä koskaan vahingoita. (Kysy vain kuinka pahasti voi vahingoittaa!)

Hieno tunnustus avoimessa kirjeessä kirjailija Teuvo Pakkalalle tuntuisi silti sopivan Canthin omiinkin teksteihin:

Paljon siinä on ihmisiä, köyhää väkeä kosolta. Ja kuitenkin olette niistä kaikista jaksanut saada eläviä, todellisia henkilöitä, joihin lukija mieltyy ja tutustuu, aivan kuin olisi hän elänyt ja ollut heidän keskuudessaan.

Kirjassa on kaikkiaan 280 sivua. Englanninkielisen osion skippasin.

tiistai 19. maaliskuuta 2019

Kulttuurinen muniminen

Niin, eikäkun kuuntelin tuossa äskön ratiosta kulttuurikeskustelua, siinä oli pari kirjailijaa ja kirjallisuudentutkija ja haastattaja. Kaikki olivat naisimmeisiä Minna Canthin päivän kunniaksi, siitä huolimatta ihan tuntuivat asiaa puhuvan. Vaikka niinhän ne naiset aina. Sanoivat, että menestyvän kirjailijan pitää olla hauska mies. Ja sitten puhuivat taas asiaa.

Sinänsä en ole menestyjä minäkään. Jo kauppaopistossa höristin korviani, kun joku oppilas”toveri” luonnehti halpaa kuopiolaista ravintolaa paikaksi jossa käy ”tosi menestyneen näköisiä” asiakkaita. Eikä hänestä itsestäänkään tullut kuin joku kaupunginjohtaja tai mikäpähän lie.

Ne naiset siinä ratiossa keskustelivat kulttuurisesta omimisesta. Sillä taidettiin tarkoittaa sitä, että onkohan oikein, jos kirjailija kuvaa kirjassaan itseensä nähden ihan erilaisessa elämäntilanteessa olevan ihmisen kohtaloa. Saattoiko siis vaikkapa Minna Canth kirjoittaa teoksessaan Köyhää kansaa siitä, mistä kirjan otsikko kertoo, kun kerran hän itse ei kuulunut köyhään kansaan? Samalla tavalla voisi kysyä, voinko minä tässä kirjoittaa kirjailijan oikeudesta kuvata mitä milloinkin, kun en itse ole kirjailija?

Keskustelussa esitettiin, että tilanne on muuttunut Minna Canthin päivistä siinä mielessä, että nykyään on useammalla hauskalla hemmolla mahdollisuus kirjoittaa vaikkapa romaanin käsikirjoitus ja saada se julkaistuksi kirjana. Eräskin firma mainosti ainakin jokin aika sitten julkaisevansa käsikirjoituksen kirjana alle satasella. Tässä palvelussa siis kirjoittaja maksaa kirjan painattajalle, joka markkinoi kirjaa. Sitäkin kautta oma sanottava on mahdollista saada paperille painetuksi ja e-kirjana julaistuksi. Tietysti tällaiseen blogiin tai muuhun sometukseen voi upottaa vaikka millaisia kuvauksia omista kohtaloistaan. Eikä maksa kuin ”maineen”.

Ei ole olemassa sellaista jumalaa, joka ratkaisisi tätä maanpäällistä vaellusta kestäessämme, kenen sanottavaa puolueettomasti arvioiden olisi viisainta tai tärkeintä kuulla, kenen kohtalosta pitäisi lukea. Menestyksen näkökulmasta pätee kaiketi Vox populi, vox Dei, tarkoittaen Kansan ääni on Jumalan ääni. Niin että saadakseen sanottavansa kuuluville kannattaa vedota laajoihin kansanjoukkoihin ja silloin on syytä olla viihdyttävä jollakin tavalla.

Mikä se sellainen kansa olisi, joka tahtoisi itkuvirsiä kuulla? Eihän sentään Kolumbuksen kovaksi keitetty muna ollut murehista muovaeltu? Ei, se oli sellainen muna, jonka lapsikin tajuaa. Ex ovo, munassa on totuus ja lasten ja imeväisten suusta Hän valmistaa meillen totuuden. Eikö hyvä kirjallisuuskin ole jylhää ja konstailematonta kuin Vaiennut viulu?

Miten tämä kaikki sitten liittyy siihen kulttuurisen omimisen asiaan? Onko minulla siitä jokin mielipide vai taasko blogeerataan nyrkillä tyhjyyteen? Ainakin aika monia suomalaisia ovat viehättäneet Kalle Päätalon omiin elämänvaiheisiin perustuneet autofiktiiviset tiiliskiviromaanit, joista jo Ihmisiä telineillä antoi kansikuvaansa myöten selvät viitteet tulevasta. Vaikka itse en saakaan Päätalon romaaneja luettua, näen kansan maun omakohtaisuuden osalta samansuuntaisena oman makuni kanssa. Oma kulttuur paras kulttuur. Kirjoittajan omaan elämäkokemaan perustuvat kertomukset kiinnostavat, mutta niitten kertomusten on sitten paras olla viihdyttäviä. Asiaa saa olla mukana sopivasti annosteltuna, kunhan pitää mielessään, että parhaat asiatekstit ovat muisteloita.